Lähimmäisen rakkaus

Kirjoittanut Mulan

Tänään iltapäivällä, kun saavuin kotiin, näin nuoren ihmisen, (oletettavasti tytön), joka pyöri postilaatikkojen tuntumassa levottoman oloisesti. Hän oli hieman eksyneen oravan näköinen. Odotin jo, että hän kysyisi joltakin ohikulkijalta reittiohjeita, mutta hän pysyi hiljaisena. Tyttö harhaili asukkaiden kerhotilalle päin. Lopulta, kun menin hänen ohitseen, kysyin, etsiköhän jotain. Näiden asuntojen keskelle on nimittäin ennenkin eksytty.

Henkilö ei etsinyt mitään, mutta pyysi, voisinko avata hänelle kerhohuoneen oven. Kävi ilmi, että hän oli unohtanut avaimensa sisälle ja odotti, että vartija tulisi avaamaan oven. Aukaisin toki oven, olihan ulkona pakkasta.

Kävelin tyytyväisenä kotiin ajatellen, että nyt tein jotain hyvää, ei tarvinut tytön jäätyä ulos minun ansiostani. Mutta omatunto alkoi soimata. Teinkö todellakin kaikkeni? Oliko apuni sittenkään riittäävää? Olivatko kerhohuoneen tilat riittävän lämpimät? Olihan siellä sisällä lämpimpää kuin ulkona, mutta eteisestä käsin kykkiminen ja ovenavaajan odottaminen voisi olla aika pitkäveteistä ja ehkä ei niin lämpöistä. Mitä jos vartijalla kestäisi? Tiedän, että heillä voi mennä parikin tuntia ennen kuin tulevat.

Menin kotiin ja katsoin ikkunasta kerhotilaan. Olin edelleen talvitakki päällä ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Tuntui jotenkin pahalta, että toinen ihminen vain kökötti oven takana ja odotti apua ja minä tiesin sen. Lopulta rohkaistuin ja menin takaisin.

"Hei, miten kauan ne sanoi, että niillä kestää tulla aukaisemaan sulle ovi?"

"Vartista tuntiin."

"Kauan sä olet odotellut?"

"Noin kakskyt minuuttii."

"Mä vain ajattelin, että -ja tästä saa kieltäytyä -meidän ikkunasta näkyy hyvin pihalle, jolloin näkee kun vartija ajaa tänne, niin haluatsä tulla meille siksi aikaa teelle, ettei sun tarvi yksi odotella täällä?"

Tytöllä olivat asiat kuulemma aika hyvin, kaveri oli tulossa paikalle autolla. Totesin ääneen, että hyvä, jos hän pärjää, kun jäin asiaa miettimään ja lähdin takaisin kotiin. Jossakin vaiheessa kotona huomasin kerhohuoneen eteisen olevan tyhjä.



En siis päässyt miksikään suureksi hyväntekijäksi tällä kokemuksellani, mutta omalla kohdallani koen, että ajatus on tärkein. Minä olin valmis kutsumaan hänet meille sisälle, minä olisin ottanut vieraan ihmisen kotiini ja tarjonnut teetä.

Minä olisin toiminut niin kuin toivoisin ihmisten toimivan: rakastavasti ja huolehtivasti. Inhimillisesti.

Minä halusin unohtaa itsekkyyteni ja pelkoni hetkeksi ja ajatella, miten tilanne olisi parasta hoitaa myös toisen ihmisen kannalta eikä vaan niin, mikä on minulle vaivattominta. Minä halusin oikeasti auttaa sen sijaan, että olisin kääntänyt selkäni. Tyttö ei olisi päässyt edes kerhotilan eteiseen asti, jos en olisi kysynyt häneltä mitään. Tiedän, etten ennen olisi. Monestakaan syystä. Lähinnä pelkojeni ja epävarmuuteni takia.

Vaikken tosiaan mitään konkreettista loppujen lopuksi kerhotilan oven avaamisen lisäksi tehnyt, minulle itselleni oli tärkeää, että otin kuitenkin selvää, olisinko voinut tehdä vielä jotain muuta ja tarjosin apua.

Mahatma Gandhin sanoin: "Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä." Tänään minä otin oman pienen askeleeni sitä muutosta kohti.