Uuden vuoden lupauksista, tavoitteista ja intuitiosta

Kirjoittanut Belle

Hyvää uutta vuotta 2016! Teittekös uuden vuoden lupauksia?

Tämä lupaus-asia tuntuu jakautuvan niin, että osa ihmisistä kovaan ääneen kritisoi koko lupauksien tekemistä, esimerkiksi siksi, että isoja lupauksia on vaikea pitää, ja osa taas tekee joka vuosi innoissaan uudet lupaukset, koska se kuuluu uuden vuoden henkeen ja on ehkä hauskaa. Kuinka moni mahtaa lupauksensa pitää?

Minä en vastusta uuden vuoden lupauksia, mutta minulla on niihin muutenkin vähän erilainen suhde. Minua ei kiinnosta luvata laihduttaa kymmentä kiloa tai siivota joka päivä, koska minä haluan luvata itselleni sellaisia asioita kuin että käytän enemmän aikaa musisointiin ja lukemiseen. Sellaisia asioita, jotka ovat vähän niin kuin lahja, ei rangaistus, tai edes tavoite.

Kuvituksena pieni ennakkomaistiainen siskon tulevasta postauksesta. Keltähän mahtaa olla noin kaunis paletti peräisin?

Nykyaika on muuten aika tavoitehenkistä, olette varmaan huomanneet. Vaikka tavoitteellisuus onkin minusta sinänsä ihan ok, yltiömäinen tavoitekeskeisyys on alkanut vähän häiritä ja olen pikkuisen jo allerginen sellaiselle jatkuvalle tavoitteiden asettamiselle. Jos keskitytään aina vain tavoitteisiin, tuntuu, että sillä ei ole enää niinkään paljon väliä tai arvoa, mitä on nyt.

Asetetut tavoitteet ovat sitä paitsi minusta joskus vähän typeriä. Olen sitä mieltä, että esimerkiksi tavoite laihtua tietty määrä ajassa x, on hölmö. Tavoitteiden pitää kuulemma olla mitattavia, ja periaatteessahan tuo on. Mutta minusta laihtuminen on ennemminkin toive, tavoite voi olla vaikka se, että syö terveellisesti 80 % ajasta, aloittaa uuden liikuntaharrastuksen, käy kävelyllä kolmesti viikossa, syö puoli kiloa kasviksia päivässä jne. Jos tavoite on laihtuminen, nuo edellämainitut mielletään keinoiksi, vaikka oikeasti juuri ne ovat niitä tavoitteita! Laihtuminen on vain toivottu lopputulos nuiden tavoitteiden toteutumisesta. Get it?

Toisin sanoen laihtuminen ei voi olla tavoite, ylennys ei voi olla tavoite, siisti koti ei voi olla tavoite... ne ovat toiveita, ja tavoitteita ovat esimerkiksi hyvien siivousurtiinien löytäminen, työn tekeminen tehokkaasti ja lihaskunto-ohjelman tekeminen kolme kertaa viikossa.

Siksi minun uuden vuoden lupauksenikaan ei ole olla vuoden lopussa tosi taitava muusikko, vaan se, että opettelen soittamaan jotain uutta aina kun on hyvä tilaisuus. En lupaa lukea tänä vuonna sataa kirjaa, mutta lupaan tarttua kirjaan aina kun huomaan selaavani nettiä linkki linkin perään ilman mitään päämäärää ja ilon tunnetta.

Olen myös aika skeptinen sen suhteen, että tämän vuoden jälkeen kotini olisi aina siisti. Mutta lupaan kyllä jatkaa siivousrutiinien ja arjenjärjestelyjen kehitystyötä. (Se on minusta aika hauskaa. Se suunnittelu. Toteutus ehkä silloin tällöin...) En myöskään mene vannomaan, että vuoden lopussa olisin laihtunut kiloakaan, vaikka kivahan se olisi, mutta lupaan syödä enemmän niin, että ruuasta tulee minulle hyvä eikä paha olo.

Yksi lupaukseni koskeekin sitten intuitiota. En muista, olenko täällä kertonut, tai onko kukaan meistä, mutta päättämättömyys on yksi yhteisistä ominaispiirteistämme. Monet kerrat on vatvottu jonkun ihan pikku asian äärellä, että kumpikohan vaihtoehto olisi parempi. Ja joskus tietysti isompienkin asioiden. Ja niin minä vatvoin erästä asiaa tälläkin viikolla. Ja lopuksi sain oivalluksen intuitiosta.

Käytännössä minulla oli kaksi vaihtoehtoa, joita harkitsin tässä vähän poikkeuksellisen arjen keskellä. Oikeastaan ne olivat ihan vain lähteminen ja jääminen, ei mitään kovin monimutkaista. Molemmissa vaihtoehdoissa oli omat hankaluutensa, jotka toisessa vaihtoehdoissa olisivat puolestaan suht helppoja. (Esimerkiksi lähtemiseen liittyy pakkaaminen ja tavaroiden roudaaminen, joita jäämisessä ei olisi.) Lähteminen oli tullut mieleeni, sillä olen jo monesti miettinyt, milloin olisi hyvä tilaisuus mennä kaikessa rauhassa mummolaan rentoutumaan. Nyt se olisi ollut. Mutta lähtemisen vaivalloisuudet ja kaikki siihen liittyvät järjestelyt vähän rassasivat.

Vatvoin ja vatvoin päätöstä. Kunnes lopulta totesin, että ei, nyt on pakko jo valita ja antaa asian sitten olla. Mutta millä perusteella valita?

Ajattelin lähtemistä ja mietin, että se olisi kyllä niin kiva. Ja tajusin, että tämä, juuri tämä ajatus, oli se, joka kertoi minulle, että oikeasti minä haluan nyt jäädä kotiin. Se olisi tosi kivaa. Niin olisi. Mutta jos minusta oikeasti olisi tuntunut, että haluan lähteä, ei minun olisi tarvinnut edes miettiä, mitä hyvää lähtemisessä olisi, olisin vain tuntenut, että nyt on mentävä. Mutta tällä kertaa tunsinkin päinvastoin, että vaikka kotiinjäämisessä olisi nyt omat rankat puolensa, (enkä kertaakaan ajatellut, että kotona olisi kivaa), jääminen oli kuitenkin se ainoa vaihtoehto juuri nyt. Koska mieleni ei alkanut keksiä plussia kotiinjäämiselle, kyse oli syvempää tulevasta halusta jäädä.

Jos itselle on muistutettava vaihtoehdon plussapuolista, jos niitä toistelee itselleen, se itse asiassa kertoo siitä, että vaikka ne plussat kuinka houkuttelevia olisivatkin (jossain muussa tilanteessa), niin toinen vaihtoehto on se, joka oikeasti tuntuu oikealta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi tällaista, mutta nyt minusta tuntuu, että tuo voi olla aika hyvä ohjenuora jatkossa, kun jahkailen parin tasa-arvoisesti hyvän tai huonon vaihtoehdon kanssa. Eli lupaukseni on kuunnella enemmän intuitiota valintojen äärellä ja (ehkä) unohtaa ne amerikkalaiset pro/con-listat.

Kumpaa vaihtoehtoa on pakko perustella enemmän? Ei valita sitä.