Minä ja meikki - tiivistetty katsaus historiaan

Olin  vain noin 11-vuotias hankkiessani ensimmäisen meikkituotteeni, kakkumascaran. Se oli ehkä Orlane tai jokin muu O:lla alkava. Ehkä ette tiedä mikä se on, joten avaan portin “esihysteeriselle” ajalle ja kerron. Kakkumascara oli nimensä mukaisesti pikkuinen kakkumainen tuote pienessä rasiassa, jossa oli ripsiharja. Oikeaoppisesti käytettynä harja kasteltiin veteen, minkä jälkeen siihen hangattiin väriä kakusta ja eikun menoks.

Kukaan (muukaan) tuntemani teini ei toiminut oikeaoppisesti. Yäk.

En voinut käsittää äitini ymmärtämättömyyttä hänen sinnitellessään uutta harrastustani vastaan. En pitänyt itseäni mitenkään liian nuorena meikkaamaan ja “sitäpaitsi kaikki muutkin”. Onneksi omat tyttäreni jättivät vapaasta tahdostaan meikkaamisen aloittamisen myöhäisempään ajankohtaan, sillä vapaamielisyyteni asian suhteen oli karissut siihen mennessä, kun omani olivat varhaisteinejä.

Lyhyen taistelun jälkeen äiti luovutti, ja minä sain pitää ripsarini vannottuani, että isä ja mummo (joka asui samassa taloudessa) saisivat pysyä onnellisen tietämättöminä asiasta. Niinpä säilytin aarrettani päivisin koululaukussa ja öisin tyynyn alla. Olen edelleen vakuuttunut siitä, että tämä järjestely oli mummon ja isän parhaaksi, olkoonkin että sekä äidin että minun motiivit asiassa sisälsivät myös ripauksen itsekästä mukavuudenhalua. Ei ollut kulunut kovin kauaa siitä, kun minua viisi vuotta vanhempi sisareni oli erehtynyt lakkaamaan kyntensä, ja muistot erehdyksen seuraamasta myrskystä teki varovaiseksi - ainakin äidin. Mummo lienee tyytynyt tapansa mukaan hiljaiseen paheksuntaan, mutta isä ei. Ei puhettakaan, että hän olisi mm.uskonut naurettavan hätävalheen jostain erillisestä kynsilakanpoistoaineesta - väri oli saatava pois kynsistä vedellä ja saippualla välittömästi. Epäilen, että sisareni onnistui taikomaan värin pois pelkän kauhun voimalla - niin suuri oli isän vastenmielisyys ainakin oman perheen naisten meikkaamista kohtaan, ettei se ollut edes ikäkysymys.

Minkäänlainen uskonnollisuus ei ollut jyrkän meikkikielteisyyden takana - vanhempani eivät olleet lainkaan uskonnollisia. Mummonikin oli pikemminkin tapakristitty kuin syvällisesti harras tai tiukka uskovainen. Meikkaaminen vain yksinkertaisesti oli Paheellista. Piste.

Niin huomaamatontahan se meikkaaminen siihen aikaan oli, ettei ollut temppu eikä mikään tehdä sitä salaa. Mummo ei nähnyt niin hyvin, että olisi pystynyt erottamaan ripsieni luonnollisen värin ehostetuista, ja isä oli töidensä vuoksi niin paljon poissa kotoa, ettei ehtinyt mitään kirkkaanpunaista kynsilakkaa värittömämpää panna merkille. Sain pitää jännittävän salaisuuteni niin kauan kuin tuota aikaa kesti, eikä sitä kestänyt kauan. Uudet tuulet, uusi suunta - elämään tuli jotain muuta tutkittavaa, ja meikkaaminen jäi pitkäksi aikaa.

Olin jo lähempänä seitsemäätoista, kun meikkaaminen alkoi uudelleen kiinnostaa. Aloitin Oikean Seurustelun, ja poikaystäväni sisko - samainen, jonka kautta löysin tieni mäntysuovasta kohti puhdistusmaitoa ja kasvovettä - opasti minut esimerkillään värien ja siveltimien maailmaan. Ensimmäinen luomivärini oli Oriflamen ihastuttava neonvihreä (taas tuo neon - what´s wrong with me?!) tuhdisti helmiäisellä terästettynä. En koskaan unohda enkä osaa sanoin kuvata tuota ylellisyyden tuntua, jonka vaaleanpunainen, kultakirjaimin koristelu rasia minussa herätti, mutta uskon jokaisen meikkaamiseen hurahtaneen tietävän sanoitta mistä puhun. Vaikka rasia ei tätä nykyä saa minua (toivottavasti) tekemään ostopäätöstä, en voi kieltää sen merkitystä itselleni. Minusta kaunista purkkia on mukavampi katsella hyllyssä päivästä toiseen kuin rumaa. Antakaa minulle anteeksi, te kaikki rumat tai modernin käytännölliset purkit ja rasiat, mutta tämä on totuus.

Poikaystäväni suhtautui meikkaamiseen lähes yhtä nihkeästi kuin isäni, tosin eri syistä. Hän ei ollut paheksuvaa sorttia, mutta piti luonnollisuudesta ja hänen mielestään olin kauniimpi meikittömänä. Nyt - noin 40 vuotta myöhemmin - minun täytyy tunnustaa, etten osannut arvostaa tuota asiaa niin paljon kuin se olisi ansainnut.

Tuosta ajasta alkoi varsinainen meikkikoulu ihonhoitokoulutuksen ohella. Koska “kälykköni” opiskeli alaa, sain olla innokkaan opiskelijan “harjoittelukappaleena”, ja sen ajan trendit olivat hallussani kuin ammattilaisella konsanaan. En tule koskaan hävittämään ensimmäistä passiani (tyttäret voivat tuhkata sen mukanani ;) ), koska olen siinä rehellisesti sanottuna todella hyvännäköinen. Valmistauduin kuvaa varten huolellisella meikillä, ja siinä missä kuulen monen kauhistelevan passikuvaansa (kuten seuraavia minäkin), minä totean tuon kuvan todistavan sanonnan “meikki tekee ihmeitä” - silloin, kun sen taitaa.

Muutaman vuoden innokkaan meikkaamisen jälkeen tuuli vaihtoi taas suuntaa, ja meikkaaminen jäi vähemmälle tai ainakin into sitä kohtaan muuttui sattumanvaraisemmaksi. Taidotkin ruostuivat, joskaan eivät kokonaan unohtuneet. Maitokauppaan saattoi taas talsia lyhyellä varoitusajalla tai jopa ilman sitä. Oikeastaan siitä lähtien näin on ollut näihin päiviin saakka. Voin lähteä ulos kotiovesta edes vilkaisematta peiliin - vaikka ihan asiallista olisi - kun sille päälle satun. Toisaalta voin aivan ilman mitään sen kummempaa syytä loihtia ns. kunnon meikin, kun sattuu olemaan semmoinen päivä, jolloin meikkaaminen tuntuu kivalta ja piristävältä. Semmoisina päivinä ei lainkaan haittaa, että siihen menee aikaa: oikein nautiskelen, kun tunnen siveltimen hyväilyn poskilla, luomilla ja huulilla. Itse asiassa meikkaaminen on minulle parhaimmillaan meditatiivinen kokemus. Zen.

Vaikea atooppinen ihottuma muutti lopullisesti suhtautumiseni kauneudenhoitoon ja ulkonäkööni. Tuon vaikean, vuosia kestäneen kiduttavan vaiheen aikana opin pakon edessä erottamaan itseni ja ulkonäköni toisistaan niin, että lakkasin samastumasta ulkonäkööni. Tuolloin ihoni oli niin karmeassa kunnossa, ettei mikään make-up pystynyt kuin korkeintaan pahentamaan asiaa. Toisaalta sillä ei edes ollut merkitystä, koska ulkonäkö oli täysin toisarvoinen asia alituisen kutinan ja kirvelyn rinnalla. Ymmärsin sen vasta, kun eräs työkaverini kysyi, kuinka paljon kärsin kosmeettisesta haitasta kasvoillani. Vastasin ällistyneenä työtoverini lempeästä suoruudesta ja omasta oivalluksestani: “En lainkaan. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa.”

Vaikka en ennen tuota elämänvaihettakaan ollut erityisen ulkonäkökeskeinen sen enempää itseni kuin muidenkaan suhteen, jotain hyvin tärkeää tuossa vaiheessa tapahtui - ehkä sitä voisi sanoa omien arvojen kirkastumiseksi. Toki edelleen oli ja on yhä huonoja hetkiä, jolloin peili on vihollinen, mutta enimmäkseen suhtaudun ulkonäkööni lempeästi - meikillä tai ilman.

Vaikeinpana atopia-aikana koin myös elämäni - ja siinä sivussa monen muunkin elämän - mullistaneen rakastumisen, joka hetkellisesti paransi ihoni. Sain kokea paitsi sen, että rakkaudella on oikeasti parantava vaikutus, myös sen, että minuun rakastuttiin ja minua rakastettiin huolimatta ulkonäöstäni. Joku katsoi ohi sen, minkä moni näki minuna tai määritellen minut sen mukaan. Ja vaikka Suuri Rakkaus tuli ja meni sille määrätyssä ajassa menojaan, se jätti jälkensä minuun myös ulkoisesti ihon kohtuullisen hyvänä kuntona.

Nykyään suhtaudun meikkaamiseen kepeän huolettomasti. Sen pitää olla hauskaa, ja ellei se suostu sitä olemaan, en anna sille aikaani. Jollen joskus kelpaa itselleni ilman meikkiä, pidän keskenäni pitkän ja syvällisen terapiaistunnon ja tarvittaessa useamman. Keskustelen itseni ja arvojeni kanssa ja kiillotan niitä kuin pöytähopeita konsanaan niin kauan, että voin nähdä niistä kuvajaiseni.