Rentoutumisesta ja levon tärkeydestä

Kirjoittanut Belle.

Olen ollut kipeänä. Olen vieläkin kipeänä. Aiemmin viittaamani alakulo liittynee tähän.  Minulla ei ole ollut oikein mahdollisuutta rentoutua viime aikoina, mikä ei suoranaisesti ole edistänyt nopeaa toipumista, siksi olo on oikeastaan vain karmeutunut viime päivinä. Tänään sain kuitenkin vihdoin tilaisuuden lepoon.

Aamulla hampaita pestessäni mietin, olisiko mukava käyttää osa tämän päivän minä-ajasta meikkaamiseen. Meikkaaminen on ihanaa, mukavaa tekemistä, rentouttavaa ja terapeuttistakin. 

Ja sitten seuraava ajatus yllätti, tuli aivan puskista. Ei kiitos. En jaksa. En halua käyttää vähäistä energiaani tähän.

Mutta mitä? Miksi en muka? Ei sillä, en minä joka päivä meikkaakaan, mutta kun kerrankin olisi aikaa ja hyvä tilaisuus ja minä tykkään siitä, niin miksi ei?

Aloin pohtia asiaa ja hoksasin jotain, mitä en ole ennen tullut ajatelleeksi. Ja se oivallus oli tämä: rentoutuminen ei ole lepoa. 

Tai jos totta puhutaan, niin jonkun tämän tyyppisen ympärillä ajatukseni ovat kierrelleet niinä iltoina, kun olen halunnut käyttää kallisarvoisen oman aikani hyvien sarjojen katsomiseen sen sijaan, että menisin nukkumaan. Olen tiennyt, että minun kannattaisi oikeasti vain nukkua. Heti. Heti kun siihen saa tilaisuuden. Koska uni on tärkeää. Sitä hokee nykyään joka toinen, ainakin kaikki hyvinvointivalmentajat.

Ongelma on siinä, että nukahtaminen on todella vaikeaa, jos ei ole rentoutunut. Ja vaikka esimerkiksi telkkarin tuijottamisen rentouttavasta vaikutuksesta voidaan olla montaa mieltä, introverttinä minulle on nykyään jo päivänselvää, että minä en saa unta, jos en saa päivän tuoksinnoiden jälkeen olla hetken itsekseni, ihan rauhassa. Vaikka sitten telkkarin ääressä. 

Levätäkseni minun täytyy siis saada rentoutua. Mutta rentoutuminen ei ole lepoa.

Ja kun keho on ylikierroksilla ja flunssan kourissa, se huutaa lepoa. Lepoa, lepoa, lepoa! Se ei halua käyttää viimeisiä voimavarojaan meikkaamiseen. Nyt pitää ihan oikeasti tehdä se, mikä yleensä ei onnistu, eli maata sohvalla ja katsoa vaikka Gilmoren tyttöjä ilman että keskittyy. Ja siinä vaiheessa kun sekin on vähän liikaa, mennä heti nukkumaan. Ihan oikeasti heti. Ja nukkua pois niitä univelkoja.

Onko lepoa sitten blogin kirjoittaminen? Tuskinpa. Ei ainakaan silloin, kun otan myös kuvia, säädän koneella niiden valotuksia, rajauksia sun muita, ja sitten koitan kirjoittaa jotain, vaikka mitään ei meinaa irrota, ja sitten viilaan tekstiä ja kieliasua ja mietin, voiko tämän lauseen ymmärtää väärin ja tuleeko muuten tähän kohtaan pilkkua ja googletan, onko joku sana yhdyssana vai kaksi sanaa.

Ei tämä ajatuksenvirtakaan ehkä lepoa ole, (eli ei ole, ei ihan oikeasti ole), mutta rennnompaa, tätä voisin tehdä ennen nukkumaanmenoa (yhdyssana vai ei?), ja ennen kaikkea: nopeampaa. Tässä tämä, tässä minä, juuri nyt, ilman mitään krumeluureja. Nyt menen lepäämään. Palaan ajatuksineni tänne sitten myöhemmin.