Epäkiitollisuuspäiväkirja

Kirjoittanut Belle

Viime vuosina on puhuttu paljon kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä. Idea lienee jo monille tuttu, sen tarkoitushan on lisätä ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta. Periaate on se, että mitä enemmän keskittyy elämässään hyvään, sen parempi ihmisen on olla. Jotkut taitavat jopa uskoa niin, että kun keskittyy positiiviseen, saa elämältä lisää hyvää. Se vahvistuu, mihin keskityt.

Pidän kiitollisuuspäiväkirjaa periaatteessa ihan hyvänä ideana, mutta en ole koskaan itse kokeillut. En ole tainnut edes harkita. Syy sille on se, etten ole koskaan kokenut, että minulla olisi sille tarvetta.

Minun ei ole vaikea keksiä asioita, joista olisin kiitollinen. Yleensä olen päivän mittaan joka tapauksessa kiitollinen monistakin asioista, iloitsen niin pienistä kuin isoistakin jutuista, ja arvostan sitä, että elämässäni on niin paljon hyvää. Tietenkin jonain vähän huonompana päivänä saattaa tulla sellaisia ”kaikki on paskaa” -olotiloja, mutta silloinkin kyse on dramatisoinnista, koska vain haluan valittaa ja purkaa ärtymystä tai lannistunutta mielialaa. En sellaisenakaan hetkenä pysty ihan rehellisesti ajattelemaan, että minulla ei olisi asiat kuitenkin pääasiassa hyvin – ja pääasiassa paremmin kuin aika isolla osalla maailman ihmisistä.

Tietyllä tavalla minua on koko kiitollisuupäiväkirjaideassa välillä vähän ihmetyttänyt, mihin sitä oikeasti edes tarvitaan, koska kyllähän nyt kiitollisuuden pitäisi olla Suomen oloissa eläneille jo itsestäänselvää – poislukien ne, joilla masennus estää terveen ajattelemisen, tai ne, joilla on ihan oikeasti tosi hankala paikka elämässään. Tavallisille, suhtkoht normaalia elämää eläville ihmisille pitäisi olla helppoa heittää lonkalta vaikka kuinka paljon kiitollisuutta aiheuttavia asioita. (Alkaen vaikkapa puhtaasta vedestä.)

No mutta ilmeisesti asia ei sitten ehkä kuitenkaan vain ole niin, syystä tai toisesta. Siksi kiitollisuuspäiväkirjalle on tilausta. Ja jos jostakusta tuntuu, että tarvitsee jonkinlaista apua arkensa keskelle, suosittelen toki kokeilemaan. Saattaahan se ainakin unenlaatuun vaikuttaa, jos viimeisenä illalla keskittyy ajattelemaan niitä elämänsä positiivisia asioita.

Minä olen kuitenkin nyt tullut siihen tulokseen, että myös päinvastaiselle metodille voisi olla käyttöä. Ei siksi, että ihmisille olisi yleensä mitenkään erityisen vaikeaa keksiä asioita, jotka vaivaavat tai ärsyttävät, vaan siksi, että joskus voi olla terapeuttista purkaa ne mieltä vaivaavat asiat paperille ja todeta, että siinä ne nyt on, näitä ei tarvitse koko ajan vatvoa päässä.

Minulla on ollut nyt pari vähän alavireistä päivää. En tiedä, mistä ne johtuvat – hormonit on toki vahva veikkaus. Mutta syyllä ei oikeastaan olekaan väliä. Joskus näitä tulee. Sellaisia päiviä, että vähän kaikki niin pienet kuin isotkin asiat vaivaavat. Minua on nyt pari päivää lannistanut se, että en tunnu löytävän hyviä, ergonomisia kenkiä, se että hiukseni ovat ohentuneet, se että nykyhallitus haluaa saada työttömät, pienituloiset ja sairaat kärsimään, se että Suomi on jo tänä vuonna uusiutuvien luonnonvarojen ylikulutuksen puolella, se että maailmassa on sotia ja terroristeja ja se, että ilmastonmuutos saattaa tuhota kaiken.

Syyrian sota ja ohenevat hiukseni eivät minusta suinkaan ole mitenkään toisiinsa verrattavissa olevia ongelmia, mutta jostain syystä molemmat ovat ihan yhtä lailla onnistuneet vetämään mieltäni nyt matalaksi.

Minulle ei tällaisessa tilanteessa ole mitään hyötyä kiitollisuuspäiväkirjoista. Miksi olisi? Kyllä minä silti olen samaan aikaan kiitollinen vaikka ja mistä. Kyse ei ole ehkä niinkään siitä, että ajatteluni aiheuttaa minulle nyt tiettyjä tunteita, vaan siitä, että minulla on nyt tiettyjä tunteita, jotka ohjailevat ajatteluani. Olen jotenkin vähän alavireinen ja siksi huomioni kiinnittyy koko ajan kaikkiin masentaviin asioihin.

Eräs huomionarvoisa seikka on se, että nuo masentavat asiat ovat olemassa ihan yhtä lailla silloin kun minulla on parempi mieli ja energisempi olo. Ihan niin kuin kaikki elämäni ihanat asiat ovat olemassa silläkin hetkellä, kun mietin, että löydän vain puristavia ja huonosti istuvia kenkiä.

En oikeastaan usko, että ajattelun ohjaileminen auttaa huonoihin päiviin. Jos ihmisellä on taipumus aina keskittyä vain negatiiviseen, silloin ajatteluun kannattaa pyrkiä vähän vaikuttamaan, ja esimerkiksi kiitollisuuspäiväkirja on hyvä apukeino, (oletan). Mutta kaikille tulee huonoja päiviä, tai ainakin huonoja hetkiä. Sellaisia hetkiä, jolloin jostain syystä on vain vähän maassa. Kannattaako silloin joutua paniikkiin ja yrittää väen vängällä piristää itseään?

Minusta tuntuu, että jos mieli on vain maassa, ja sinne pulpahtelee koko ajan kaikkia ikäviä asioita, voisi kokeilla kirjoittaa epäkiitollisuuspäiväkirjaa. Listata kaikki asiat, jotka masentavat, jotka vituttavat, jotka tuntuvat niin älyttömän epäreiluilta ja jotka ovat ihan oikeita ongelmia.

Kun valmista listaa sitten katsoo, voi kylmällä järjellä todeta, mitkä näistä asioista ovat sellaisia, jotka ovat päässäpyörittelyn arvoisia. Onko tämä ongelma iso? Eikö? No jätetään se tähän paperille. Pystynkö tekmään tälle asialle jotain (nyt)? En? No turha miettiä sitä.

Lista tuskin kokonaan estää asioita nousemasta mielen päälle, mutta sillä saa kuitenkin jossain määrin ulkoistettua niitä, ja voi muistuttaa itselleen, että en ajattele tätä nyt, (ajattelen sitten huomenna Tarassa). Lista on siinä muistuttamassa, että maailmassa on tosiaan kaikenlaisia ikäviä asioita, ja joskus minun mieleni takertuu niihin. Sellaista se on.

Epäkiitollisuuspäiväkirjaa kannattaa käyttää särkylääkkeen tavoin vain väliaikaisena apuna kohtauksen iskiessä. Päivittäiseen käyttöön en sitä suosittele, sillä kuten särkylääke voi pidemmän päälle aiheuttaa päänsärkyä, voi epäkiitollisuuspäiväkirja alkaa ylläpitää huonoa fiilistä. Käytetään sitä siis vain silloin, kun huono fiilis on jo iskenyt eikä tunnu menevän ohi.