Hauskaa - Dr. Hauschkaa!

Kirjoittanut Pocahontas

Sainpa kokeiluuni vanhaa tuttua eli Dr.Hauschkan Ruusuvoidetta, ja olen ikionnellinen. Nostalgiset tunteet nousevat pintaan tämän voiteen myötä: tutustuin siihen ja Dr. Hauschkaan joskus 2000-luvun alkuvuosina, kun ihoni ei ollut enää pahimmillaan, mutta hyvinhyvin ongelmallinen silti.

Tuohon aikaan ihoni reagoi lehahtelemalla punaiseksi ja kutiavaksi milloin mistäkin joutavanpäiväisestä syystä. Lehahdusta seurasi ihon kuivuminen ja hilseily - ja kutinan yltyminen. Ei kivaa.

Kävin tuolloin kosmetologilla, joka käytti hoidoissaan Dr. Hauschan tuotteita, ja Ruusuvoiteesta tuli heti suosikkini, jota olen ostanut myöhemminkin silloin tällöin. Voiteen pointti oli minulle siinä, että se on hyvin täyteläinen - jopa rasvainen, sisältäähän se mm.avokadoa. Kuiva ja ärtynyt ihoni imaisi tuohon aikaan itseensä kaiken kuin musta aukko ja kutisi imaisemastaan entistä enemmän. Ruusuvoide oli ihana poikkeus, kuin taivaan lahja. Ja se ruusun tuoksu!

Päivävoiteeksi voide on iholleni tätä nykyä liian rasvainen (ainakin se pitää levittää paljon ennen meikkivoidetta), ja Hauschkan ihonhoitofilosofiaan yövoiteet eivät kuulu - sen mukaan ihon täytyy saada poistaa yön aikana vapaasti kuona-aineita. Mutta koska olen kapinallinen, en piittaa, vaan käytän voidetta yövoiteena tai leivitän sitä iholleni aiemmin iltapäivällä, ellen ole menossa minnekään. Yleensä en ole.

Ruusuvoide voisi mielestäni toimia kasvonaamionakin. Vai onko sille joitain esteitä? Jos on, niin saanpahan taas lisää, mitä vastaan kapinoida. Joka tapauksessa Ruusuvoide on kuiva- ja herkkäihoiselle ainakin kokeilemisen arvoinen tuttavuus.

Mitä se tekee - vai mitä se ei tee?

Outo otsikko viittaa kosmetiikkaan, mainontaan ja mainonnan sisältämiin suuriin lupauksiin ja jopa meille luvattuihin ihmeisiin. Ja siihen, mikä on Ihme allergikko-herkkiksen (ainakin tämän sellaisen) näkökulmasta. Minulle ihme on nimittäin pikemminkin se, mitä kosmetiikka iholleni ja hyvinvoinnilleni EI tee kuin mitä se tekee.

Vaikka elämääni on mahtunut iloisen ihmeellisiäkin kokemuksia, pääsääntöisesti suhtaudun aika (okei: todella) nihkeästi ihmelupauksiin - ainakin ja varsinkin, jos niiden taustalla on bisnes. En usko enää ihmedieetteihin, en ihmevoiteisiin enkä ihmemiehiin. Sen sijaan uskon vakaasti siihen, että jotkut asiat ja omat valintani ovat parempia kuin jotkut muut. Muilla voi olla ja varmasti onkin erilaisia kokemuksia kuin minulla, ja hienoa, jos on. En tahdo ottaa keneltäkään pois hänen ihmeitään.

Minun “ihmekosmetiikkani” ei räväytä kasvojani tulipunaisiksi tai laikukkaiksi eikä ärsytä muutenkaan. Se ei saa minua voimaan pahoin tai tuota hengenahdistusta hajusteillaan. Se ei jätä ihoa tahmeaksi, rasvaiseksi eikä kiristäväksi.

Lempikosmetiikassani toki on tuoksuja, mutta ne tulevat suoraan luonnosta. Itse asiassa rakastan tuoksuja ja joskus menen niiden kanssa myös liiallisuuksiin jopa “unohtaen” herkkyyteni - ja sen että joku-kuka-tahansa-muu voi olla yliherkkä tuoksuille - niille luonnollisillekin. Toinen asia, jonka vieläkin joskus innostuksissani unohdan, on tuoteselosteiden tutkiminen.

Olen yrittänyt opettaa itseäni tutkimaan tuoteselosteita mahdollisimman tarkasti. Se on tod. vaikeaa ja unohtuu helposti vaikeutensa vuoksi. Vaikeaksi asian tekee se, että tuoteselosteet ovat  paitsi lähtökohtaisesti pienellä präntättyjä, myöskin vuosi vuodelta yhä pienemmällä ja pienemmällä… Noh, tähän ilmiöön on tietysti syynsä ja syynsä. Siksi toisekseen turhauttaa tihrustella tekstiä, josta suurin osa ei sano minulle mitään tai juuri mitään. Osa kuitenkin sanoo, ja se osa on niin tärkeä, että sen ulkoa opettelu kannattaa.

“Pahisten” bongaaminen on osittain puhdasta salapoliisi- ja tutkimustyötä, osin yliherkkyystestien tuloksien kunnioittamista. Vaikka yliherkkyystestit ovat äärimmäisen-jees -juttu, ne eivät kerro kaikkea: herkkyyteni vaihtelee suuresti erityisesti nykyään, kun ihoni on kohtalaisen hyvässä yleiskunnossa - vai pitäisikö sanoa elimistöni, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siinä missä vaikeimmassa herkkyysvaiheessani en kestänyt käytännöllisesti katsottuna mitään ulkoisia enkä sisäisiä ärsykkeitä, voin nykyään hyvässä lykyssä sietää lähes kaikkea ilman suurempia seurauksia. Paitsi satunnaisesti, mikä voi tarkoittaa sitä, että juotuani yhden siiderin - padam! - voisin mennä tuuraamaan liikennevalojen ylintä valoa. Se voi tarkoittaa myös sitä, että puhdistettuani ihoni herkän ihon luonnonkosmetiikalla - padam! - leikittely tomaattimaalla saattaisi johtaa päätymiseeni suuresta saaliista ilahtuneen poimijan koriin, ilman pään jatketta tietenkin.

Ei voi tietää, missä mennään milloinkin, mutta kannattaa pitää mielessä sekä se, mille aineille yliherkkyys on veronmaksajien rahoilla todennettu että kaikki se, minkä on hiffannut scherlockoimalla itsenäisesti. Tässä joitakin ainesosia, jotka saavat - tai joiden tulisi saada - epäluuloni heräämään, ja joiden tietämisestä muillekin voi olla hyötyä niiden yleisyyden ja yleisesti allergisoivien ominaisuuksien vuoksi:

Minä ja meikki - tiivistetty katsaus historiaan

Olin  vain noin 11-vuotias hankkiessani ensimmäisen meikkituotteeni, kakkumascaran. Se oli ehkä Orlane tai jokin muu O:lla alkava. Ehkä ette tiedä mikä se on, joten avaan portin “esihysteeriselle” ajalle ja kerron. Kakkumascara oli nimensä mukaisesti pikkuinen kakkumainen tuote pienessä rasiassa, jossa oli ripsiharja. Oikeaoppisesti käytettynä harja kasteltiin veteen, minkä jälkeen siihen hangattiin väriä kakusta ja eikun menoks.

Kukaan (muukaan) tuntemani teini ei toiminut oikeaoppisesti. Yäk.

En voinut käsittää äitini ymmärtämättömyyttä hänen sinnitellessään uutta harrastustani vastaan. En pitänyt itseäni mitenkään liian nuorena meikkaamaan ja “sitäpaitsi kaikki muutkin”. Onneksi omat tyttäreni jättivät vapaasta tahdostaan meikkaamisen aloittamisen myöhäisempään ajankohtaan, sillä vapaamielisyyteni asian suhteen oli karissut siihen mennessä, kun omani olivat varhaisteinejä.

Lyhyen taistelun jälkeen äiti luovutti, ja minä sain pitää ripsarini vannottuani, että isä ja mummo (joka asui samassa taloudessa) saisivat pysyä onnellisen tietämättöminä asiasta. Niinpä säilytin aarrettani päivisin koululaukussa ja öisin tyynyn alla. Olen edelleen vakuuttunut siitä, että tämä järjestely oli mummon ja isän parhaaksi, olkoonkin että sekä äidin että minun motiivit asiassa sisälsivät myös ripauksen itsekästä mukavuudenhalua. Ei ollut kulunut kovin kauaa siitä, kun minua viisi vuotta vanhempi sisareni oli erehtynyt lakkaamaan kyntensä, ja muistot erehdyksen seuraamasta myrskystä teki varovaiseksi - ainakin äidin. Mummo lienee tyytynyt tapansa mukaan hiljaiseen paheksuntaan, mutta isä ei. Ei puhettakaan, että hän olisi mm.uskonut naurettavan hätävalheen jostain erillisestä kynsilakanpoistoaineesta - väri oli saatava pois kynsistä vedellä ja saippualla välittömästi. Epäilen, että sisareni onnistui taikomaan värin pois pelkän kauhun voimalla - niin suuri oli isän vastenmielisyys ainakin oman perheen naisten meikkaamista kohtaan, ettei se ollut edes ikäkysymys.

Minkäänlainen uskonnollisuus ei ollut jyrkän meikkikielteisyyden takana - vanhempani eivät olleet lainkaan uskonnollisia. Mummonikin oli pikemminkin tapakristitty kuin syvällisesti harras tai tiukka uskovainen. Meikkaaminen vain yksinkertaisesti oli Paheellista. Piste.

Niin huomaamatontahan se meikkaaminen siihen aikaan oli, ettei ollut temppu eikä mikään tehdä sitä salaa. Mummo ei nähnyt niin hyvin, että olisi pystynyt erottamaan ripsieni luonnollisen värin ehostetuista, ja isä oli töidensä vuoksi niin paljon poissa kotoa, ettei ehtinyt mitään kirkkaanpunaista kynsilakkaa värittömämpää panna merkille. Sain pitää jännittävän salaisuuteni niin kauan kuin tuota aikaa kesti, eikä sitä kestänyt kauan. Uudet tuulet, uusi suunta - elämään tuli jotain muuta tutkittavaa, ja meikkaaminen jäi pitkäksi aikaa.

Olin jo lähempänä seitsemäätoista, kun meikkaaminen alkoi uudelleen kiinnostaa. Aloitin Oikean Seurustelun, ja poikaystäväni sisko - samainen, jonka kautta löysin tieni mäntysuovasta kohti puhdistusmaitoa ja kasvovettä - opasti minut esimerkillään värien ja siveltimien maailmaan. Ensimmäinen luomivärini oli Oriflamen ihastuttava neonvihreä (taas tuo neon - what´s wrong with me?!) tuhdisti helmiäisellä terästettynä. En koskaan unohda enkä osaa sanoin kuvata tuota ylellisyyden tuntua, jonka vaaleanpunainen, kultakirjaimin koristelu rasia minussa herätti, mutta uskon jokaisen meikkaamiseen hurahtaneen tietävän sanoitta mistä puhun. Vaikka rasia ei tätä nykyä saa minua (toivottavasti) tekemään ostopäätöstä, en voi kieltää sen merkitystä itselleni. Minusta kaunista purkkia on mukavampi katsella hyllyssä päivästä toiseen kuin rumaa. Antakaa minulle anteeksi, te kaikki rumat tai modernin käytännölliset purkit ja rasiat, mutta tämä on totuus.

Poikaystäväni suhtautui meikkaamiseen lähes yhtä nihkeästi kuin isäni, tosin eri syistä. Hän ei ollut paheksuvaa sorttia, mutta piti luonnollisuudesta ja hänen mielestään olin kauniimpi meikittömänä. Nyt - noin 40 vuotta myöhemmin - minun täytyy tunnustaa, etten osannut arvostaa tuota asiaa niin paljon kuin se olisi ansainnut.

Tuosta ajasta alkoi varsinainen meikkikoulu ihonhoitokoulutuksen ohella. Koska “kälykköni” opiskeli alaa, sain olla innokkaan opiskelijan “harjoittelukappaleena”, ja sen ajan trendit olivat hallussani kuin ammattilaisella konsanaan. En tule koskaan hävittämään ensimmäistä passiani (tyttäret voivat tuhkata sen mukanani ;) ), koska olen siinä rehellisesti sanottuna todella hyvännäköinen. Valmistauduin kuvaa varten huolellisella meikillä, ja siinä missä kuulen monen kauhistelevan passikuvaansa (kuten seuraavia minäkin), minä totean tuon kuvan todistavan sanonnan “meikki tekee ihmeitä” - silloin, kun sen taitaa.

Muutaman vuoden innokkaan meikkaamisen jälkeen tuuli vaihtoi taas suuntaa, ja meikkaaminen jäi vähemmälle tai ainakin into sitä kohtaan muuttui sattumanvaraisemmaksi. Taidotkin ruostuivat, joskaan eivät kokonaan unohtuneet. Maitokauppaan saattoi taas talsia lyhyellä varoitusajalla tai jopa ilman sitä. Oikeastaan siitä lähtien näin on ollut näihin päiviin saakka. Voin lähteä ulos kotiovesta edes vilkaisematta peiliin - vaikka ihan asiallista olisi - kun sille päälle satun. Toisaalta voin aivan ilman mitään sen kummempaa syytä loihtia ns. kunnon meikin, kun sattuu olemaan semmoinen päivä, jolloin meikkaaminen tuntuu kivalta ja piristävältä. Semmoisina päivinä ei lainkaan haittaa, että siihen menee aikaa: oikein nautiskelen, kun tunnen siveltimen hyväilyn poskilla, luomilla ja huulilla. Itse asiassa meikkaaminen on minulle parhaimmillaan meditatiivinen kokemus. Zen.

Vaikea atooppinen ihottuma muutti lopullisesti suhtautumiseni kauneudenhoitoon ja ulkonäkööni. Tuon vaikean, vuosia kestäneen kiduttavan vaiheen aikana opin pakon edessä erottamaan itseni ja ulkonäköni toisistaan niin, että lakkasin samastumasta ulkonäkööni. Tuolloin ihoni oli niin karmeassa kunnossa, ettei mikään make-up pystynyt kuin korkeintaan pahentamaan asiaa. Toisaalta sillä ei edes ollut merkitystä, koska ulkonäkö oli täysin toisarvoinen asia alituisen kutinan ja kirvelyn rinnalla. Ymmärsin sen vasta, kun eräs työkaverini kysyi, kuinka paljon kärsin kosmeettisesta haitasta kasvoillani. Vastasin ällistyneenä työtoverini lempeästä suoruudesta ja omasta oivalluksestani: “En lainkaan. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa.”

Vaikka en ennen tuota elämänvaihettakaan ollut erityisen ulkonäkökeskeinen sen enempää itseni kuin muidenkaan suhteen, jotain hyvin tärkeää tuossa vaiheessa tapahtui - ehkä sitä voisi sanoa omien arvojen kirkastumiseksi. Toki edelleen oli ja on yhä huonoja hetkiä, jolloin peili on vihollinen, mutta enimmäkseen suhtaudun ulkonäkööni lempeästi - meikillä tai ilman.

Vaikeinpana atopia-aikana koin myös elämäni - ja siinä sivussa monen muunkin elämän - mullistaneen rakastumisen, joka hetkellisesti paransi ihoni. Sain kokea paitsi sen, että rakkaudella on oikeasti parantava vaikutus, myös sen, että minuun rakastuttiin ja minua rakastettiin huolimatta ulkonäöstäni. Joku katsoi ohi sen, minkä moni näki minuna tai määritellen minut sen mukaan. Ja vaikka Suuri Rakkaus tuli ja meni sille määrätyssä ajassa menojaan, se jätti jälkensä minuun myös ulkoisesti ihon kohtuullisen hyvänä kuntona.

Nykyään suhtaudun meikkaamiseen kepeän huolettomasti. Sen pitää olla hauskaa, ja ellei se suostu sitä olemaan, en anna sille aikaani. Jollen joskus kelpaa itselleni ilman meikkiä, pidän keskenäni pitkän ja syvällisen terapiaistunnon ja tarvittaessa useamman. Keskustelen itseni ja arvojeni kanssa ja kiillotan niitä kuin pöytähopeita konsanaan niin kauan, että voin nähdä niistä kuvajaiseni.

Kohti luonnonkosmetiikkaa tai sinnepäin

Ensimmäinen kosketukseni luonnonkosmetiikkaan tai sinnepäin oli Yves Rocher. Minä olin noihin aikoihin jotain neljäntoista, Yves aika reippaasti vanhempi, mikä ei estänyt ihastumasta eikä rakastumasta. Hän - tai se firma siis - mainosti tuotteitaan luonnolla ja luonnollisuudella. Yvesin soma pikku nassukka oli joka kosintakirjeen alareunassa nimikirjoituksen vieressä. Purkkien kannet olivat neliapilan muotoisia. Ensimmäinen Oikea Itse Ostettu Kosmetiikkatuotteeni oli mustikkavoide. Se oli mustikan väristä - tai sinnepäin - ja tuoksu oli aivan ihana. Tai sinnepäin. Oi, niitä aikoja!

*huokaus*

No, ne hajut alkoivat tökkiä sitten kuitenkin. Vähän niin kuin parisuhteessa, joka ei jotenkin vain enää toimi. Se, mikä alussa oli niin kiehtovaa ja iiihanaa, alkaakin kyllästyttää, tympiä ja ällöttää. Niin meillä Yvesin kanssa (rauha hänen sielulleen)  kävi. Mutta ihan sovussa erottiin, nou haart fiilings. Lämmöllä muistelen vieläkin jotain värivoidetta ja irtopuuteria - ne toimivat kivasti suhteemme loppuun saakka.

Jossain vaiheessa tuolloisen poikaystäväni sisko alkoi opiskella kosmetologiksi, ja siinä hötäkässä yvesit ja muut alempikastiset saivat viimeistään kyytiä. Kosmetiikan tuli olla laatua ja laadun tuli maksaa. Ei sillä, että olisin mitenkään vaikutuksille altis, mutta ehkä sen ajan tienesteillä -jotka olivat, jos mahdollista, nykyistäkin surkeammat - olisi voinut pysähtyä ainakin joidenkin ostoksien kohdalla hetkeksi harkitsemaan. Mutta nuo ovat jo vanhentuneita rikoksia, joten tikulla silmään ja sitä rataa.

Tässä vaiheessa lienee asiallista todeta, että ikäni ja siitä johtuvan kokemusmääräni vuoksi joudun hieman oikomaan mutkia tarinassani - ellei lukija välttämättä halua päätyä viettämään jäljellä olevia vuosiaan tämän postauksen parissa (ja päätin juuri, että ei halua). Toinen syy oikomiseen on se, etten yksinkertaisesti muista kaikkea. Suuria ja pienempiä mustia aukkoja avautuu sieluni maisemiin, vaikka kuinka pinnistelen.

Se, minkä muistan - vaikka mieluusti unohtaisin - oli vuosia vaivannut atooppinen ihottuma ja yliherkkyys lähes kaikelle niin sisäiselle kuin ulkoisellekin ärsykkeelle. Olin allerginen jopa avioliitolleni, minkä toteamuksen läppänä heitin ihotautilääkärilleni avioeron ja oireiden samanaikaisen hellittämisen vuoksi. Lekuri ei nauranut, vaikka huumorimiehiä muuten olikin. Sanoi, että todistetusti stressi vaikuttaa ihon kuntoon ja yliherkkyyksiin. Tästä on jo pian pari vuosikymmentä aikaa, eikä silloin vielä pidetty niin selvänä asiana useiden vaivojen psykosomaattisuutta kuin tätä nykyä. Osuinpa siinä vain mukanokkelaa leikkiessäni vahingossa naulan kantaan.

Testejä tehtiin, ja allergeeneja löytyi niin luonnollisista kuin luonnottomistakin aineista. Siinä yksi syy, miksi en lähde lyömään vetoa taivasosuudestani sen enempää kalliiden merkkituotteiden kuin luonnonkosmetiikankaan puolesta. Melkein mille tahansa kun voi olla allerginen tai aikaa myöten herkistyä. Sen sijaan uskon, että elämäntavoilla on ihon kuntoon suuri merkitys, mutta se, mikä on se Ainoa Oikea Tapa Elää, onkin asia toinen - tai onko sellaista. Ettäjotta olisiko kuitenkin niin, että se minkä itse kokee/alkaa kokea hyväksi, olisikin se oikea tapa, eikä suinkaan jonkun herkkänenäisen ja omanarvontuntoisen gurun suosittelema tai määräämä?

Voisiko ihon kanssa olla vähän sama juttu kuin tyytyväisenä erityisen pitkään eläneiden kohdalla: kun elää mahdollisimman rennosti itselleen mukavaksi  kokemallaan tavalla, elämästä nauttien,  tulosta tulee kuin itsestään? Ja että antaa muiden tehdä samoin, eikä otsasuoni pullistuneena saarnaa tutuille ja tuntemattomille, miten näiden tulsi elää. En ole koskaan kuullut tyytyväisestä vanhuksesta, joka olisi sanonut pitkän ikänsä salaisuudeksi tiukkapipoisuuden ja muiden ihmisten kontrolloinnin. Hupaisin "ikävinkki", jonka olen kuullut meni jotenkin tähän tapaan: "Pyörällä on aina ajanut ja ite olen omat kessuni kasvattanu." Sen toisen rinnalla joka kuului: "En ole koskaan ottanut miestä ristikseni." Monen muun ikäihmisen vinkit ovat todennäköisesti tasan päinvastaisia.

Vähän ehkä syrjähdin aiheesta, mutta pointtini lienee siinä, että ihoon pätee minulle sama periaate kuin elämään yleensä: täytyy ottaa itse selvää ja uskaltaa uskoa omaan kokemukseen. Tietysti kannattaa kunnella myös muita, mutta päättää silti itse. Yksi syy luonnonkosmetiikkafanittelulleni on se, että muissa tuotteissa on synteettisiä hajusteita tai muita synteettisiä ainesosia, joille olen erityisen herkistynyt. Päätokseeni rajata kosmetiikkaostokseni (ainakin pääosin) Luontoäidin valmisteisiin on vaikuttanut muiden tietämys ja testitulokset, jotka ovat linjassa oman kokemukseni kanssa. Tällä hetkellä toimii hyvin, mutta olen valmis kääntämään kelkkani ja takkini, jos huomaan ettei enää toimi ja että jokin muu toimii paremmin.

Näillä mennään nyt.