Hei vaan, olen Mulan ja Kasvokkain-perheen pikkusisko ja blogi-idean äiti!
Kirjoitan nyt teille minusta ja ihoni tarinasta.
En enää muista aikaa, jolloin minulla olisi ollut puhdas ja kaunis iho. Tiedättekö: ei finnejä, mustapäitä, punotusta, arpia jne.? Akneni alkoi murrosiässä. Lohdutin silloin itseäni, että se onneksi lähtee ajan kanssa, tämähän on murrosikäisten juttu. Ikäväkseni olin väärässä ja nyt 24-vuotiaana olen edelleen näppylöiden ja muiden epäpuhtauksien uhri. Iho on toki ollut välillä paremmassa ja välillä taas huonommassa kunnossa, mutta aina on ollut finnejä. Aina.
Olisinpa saanut pennin jokaisesta kerrasta, kun onnistuin nyppimään/vahingossa raapaisemaan finnini auki julkisella paikalla. Mun näppylät vuotavat paljon verta ja oli aina noloa nousta koulussa pois pulpetin luota ja hakea paperia veren vuotoon ja yrittää painella sitä huomaamattomasti kasvoihin. Yläasteella yksi suurin syy meikkaukseni aloittamiseen oli epäpuhdas ihoni. Sen alle pystyin kätkemään edes pahimmat "sotkut".
Meikki ilmeisesti toimi, sillä en muista, että kukaan olisi koskaan sanonut mitään ihostani yläaste- tai lukioaikanani. Lopetin lukion lopulla meikkaamisen kokeeksi, jos se vaikuttaisi jotenkin myönteisesti ihoni kuntoon. Kävin myös muutaman kerran kasvohoidossa ja ostin kalliita ihonhoitotuotteita. Käytin niitä lähemmäs vuoden, ne eivät auttaneet. Noin vuosi sen jälkeen elämäntilanteeni muuttui äärimmäisen stressaavaksi ja ihoni vointi paheni ennestään.
En voinut hyvin, eikä voinut ihonikaan. Mutta vielä masentavampaa oli se, kun tuntemattomat(!) ihmiset tulivat kyselemään ihoni hoidosta/lääkityksestä ja antoivat neuvoja - siis ilman että kysyin.
En kuitenkaan koskaan mennyt lääkärille. Ehkä aina toivoin, ettei minun tarvitsisi. Eihän akneni ollut todellakaan pahimmasta päästä. Harmillinen kyllä, mutta sellainen, että pitäisi mennä lääkärille? Ei kai?
Päätin sitten kokeilla kaikkea muuta: ruokavalion muutosta, kookosöljyä, emäksistä kylpysuolaa, superfoodeja, itsetehtyjä naamioita, joogaa... Kokeiluissa oli yksi pikku ongelma: ne stressasivat ihan äärettömästi! Etenkin, kun kokeilin syödä pääasiallisesti luomuruokaa, joka olisi kasviruokaa, vähähiilihydraattista, maidotonta ja sokeritonta (valkoinen). Kävin jopa kumppanini kanssa metsässä metsästämässä minulle pakurikääpää, kun se kuulemma oli niin terveellistä (eli siis hyväksi myös iholle)! Näiden vuosien saatossa olen tutustunut enemmän ihooni, ja jos olen siitä jotain oppinut, niin tämän yhden ainoan asian: se ei siedä stressiä.
Siispä luovutin ja ajattelin, että kohtaloni olisi kulkea pussi päässä loppuelämäni ajan. Sain kuitenkin äidiltä ja siskoltani lahjaksi ihonkonsultaatio-lahjakortin Jolieen. Kävin siellä, jossa minulle suositeltiin tuotteita. Ostinkin niitä. Ja käytin. Ehkä jotain muutosta oli näkyvissä, muttei niin dramaattista, että olisin itse juuri mitään huomannut. Homma jäi taas. Ihan turhaa, niin varmaan ajattelin. Käyttöön kuitenkin jäi putsari, kasvovesi ja kosteusvoide. Ja joskus tein kuorinnan ja laitoin naamion naamaan. Mutten niin säännöllisesti.
Jokin minuun sitten iski viime syksynä. Ehkä vaihteeksi kyllästyin taas tähän p**kaan. Menin ja varasin itselleni kasvohoitoajan Jolie Spahan ja siellä olen käynyt nyt 1-2 kuukauden välein ja ostanut kosmetologin suosittelemia tuotteita. Rahaa on palanut ihan tolkuttomasti, mutta en välitä. Muutokset ovat tulleet hitaasti, mutta jotain pysyvää on näyttänyt tulevan: ihoni väri ei ole aikoihin ollut näin tasainen. Ja vaikka finnejä on, ovat ne vähentyneet. Lääkitystä en vieläkään halua, se on viimeinen keinoni.
 |
| Ns. aktiivisia näppyjä on verrattaen vähän ja ihokaan ei punoita yhtä pahasti kuin ennen |
Tässä prosessissa, sen ikävyydestä huolimatta, parasta on ollut, että olen alkanut nauttia ihostani huolehtimisesta. Se ei ole enää samalla lailla taakka kuin ennen vaan omaa aikaa itseni kanssa. Olen oppinut pitämään siitä, että pidän itsestäni huolta. Ja olen samalla hullaantunut luonnonkosmetiikkaan. Nyt kun käyn säännöllisesti kasvohoidoissa, minusta tuntuu, että olen jonkun ulkopuolisen (kosmetologin) kanssa tässä projektissa mukana. Se heti tuo jotenkin lohtua ja toivoa tähän murheenkryyniini. Vaikka naamassa on vielä paljon parantamisen varaa, on ihana kuulla, kun joku sanoo, miten se on parempaan päin, vaikka itse se on niin kamalan hankala nähdä.
Ehkä joku päivä itsekin kykenen näkemään ihoni - ja itseni - kauneuden. Finneillä tai ilman. :)
