Kirjoittanut Belle
Tai... mitä jos vaan söisin vähän enemmän?
Joskus asiat pitää kääntää ihan kunnolla päälaelleen, että näkee metsän puilta. Painoasioissa ongelma on erityisesti se, että niihin kohdistuva puhe on tosiasiassa hyvinkin ristiriitaista. On niitä jo sataan kertaan kuultuja totuuksia siitä, miten pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa, vähentää herkkuja, liikkua enemmän, ottaa itseä niskasta kiinni, käyttää itsekuria ja tahdonvoimaa. Kuulostaa varmasti kaikille tutulta? Eikä pelkästään tutulta, vaan todelta. Näinhän se on.
No, olen kyllä kuullut niitä toisiakin väitteitä. Että on tärkeää syödä säännöllisesti. Että kasviksia pitäisi syödä paljon, samoin proteiinia. Että ruokarytmi ja ennalta suunnittelu ovat tärkeitä. Että nälkä on laihduttajan pahin vihollinen. Ja olen mielessäni kompannut, että ehdottomasti, kuulostaa järkevältä.
Missä minulla silti tökkii? Siinä ruokarytmissä. Ja kun ateriaväli vaan venyy ja venyy ja kun päivä alkaa olla taas loppupuolella aivan surkeilla syömisillä, tulee helposti ajateltua, että noo, ei se nyt niin paha, ainakaan en ole syönyt liikaa. Ihan hetki sitten törmäsin jossain jonkun kommenttiin, että ikilaihduttaja on aina salaa tyytyväinen väliin jätettyyn ateriaan, sillä sehän tarkoittaa sitä, että huomenna on paino alempi. Ja vaikka kieltäydyn identifioitumasta ikilaihduttajaksi, huomasin pienen pistoksen tunteen tuota ajatusta haudutellessani. En ole kyllä vuosiin kuvitellut aterian väliinjättämisellä olevan pienintäkään vaikutusta painooni, (ainakaan positiivista), mutta kyllä siitä jonkinlaista hiljaista tyydytystäkin on saanut - enpäs olekaan mikään ahmatti, minulla on itsekuria. (Mutta, kuten ehkä myöhemmin vähän avaan asiaa, kyse ei ole millään muotoa itsekurista. Kyse on sen putteesta.)
Jo joskus vuosia sitten hämmästelin käteeni lykättyä 1200 kalorin dieettiä, (joka muuten nykytietämykseni valossa on ihan liian vähäkalorinen dieeti laihduttajalle), sillä minusta näytti, että sen mukaan pitäisi syödä enemmän kuin minä söin. No, vikahan on tietenkin minussa ja jossain huomaamattomassa napostelussani. Tai olisikohan kyse leivästä, johon ruokavalioni silloin tuntui rajoittuvan? Dieetin mukaan leipää syötäisiin sen verran kun nytkin söin, sen lisäksi vaan syötäisiin vielä vaikka mitä. Myöhemmin kun luin vähähiilarisesta ruokavaliosta, karppaus tuntui järkeenkäyvältä, minähän olin selvästi lihonut leivällä. Leipä on vihollinen, hiilarit lihottavat.
Vuosien varrella on tullut törmäiltyä moneen näkemykseen siitä, mikä milloinkin on se pääpahis, ja olen näistä näkemyksistä uskonut milloin mitäkin, ja ollut epäilevä milloin minkäkin suhteen. Mutta vaikka vastaus olisi tuntunut olevan se raakaruokailu ja superfoodit, en vain ole pystynyt mitään ruokafilosofiaa kunnolla omaksumaan.
Siitäkin on jo kauan, kun eräs ystäväni alkoi puhua minulle kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja mietti ääneen, voisikohan minun tapauksessani olla kyse siitä. Kämppikseni ihmetteli ylipainoani, kun hänen mielestään söin kuitenkin niin vähän. Ja kyllä, minusta on itsestäni tuntunut aina vähän oudolta, usein melko epäreilulta, että tällainen määrä ylipainoa ylläpidetään minun elämäntavoillani. Söin pienempiä annoksia kuin normaalipainoinen ystäväni, vedin saman verran herkkuja kuin joku toinen hoikista kavereistani. Kestin hyvin nälkää, söin monesti vain pari-kolme kertaa päivässä. Hyötyliikuin. Minulla oli parempi kunto kuin jollain toisella. Ja silti.
Niin. Silti.
Nyt viime aikoina on alkanut tapahtua korvien välissä. Tosin ei mitään uutta, oikeastaan. Mutta ensimmäistä kertaa olen alkanut tajuta, että ihan oikeasti kyseessä voi olla säästöliekki. Minun laskennallinen kalorinkulutukseni ja päivittäinen energiansaantini eivät vain tosiaankaan kohtaa. Ja luettuani Kaisa Jaakkolan Hyvän olon hormonidieetti -kirjaa, osallistuttuani hänen samannimiselle verkkokurssilleen ja katsottuani kurssiin sisältyneen säästöliekkiä käsittelevän webinaarin uskallan vihdoin myöntää sen, mitä olen vuosia epäillyt: minä en oikeasti syö niin paljon.
No tottakai minä syön välillä herkkuja ja ties mitä epäterveellistä. Mutta pääasiassa syön ihan järkevää ruokaa. Ja juu, löytyy minulta se kilpirauhasen vajaatoimintakin. Mutta lääkityksen pitäisi olla jo kunnossa.
Olen toki jo pitkään tiennyt, että ruokarytmin kanssa minulla on ongelmia. Olen tiennyt, ja olen muka rehellisesti myöntänyt. Olen ajatellut, että asialle pitäisi tehdä jotain. Välillä näennäisesti yrittänyt tehdäkin jotakin. Itse asiassa ne pari kertaa, kun olen vähän onnistunut hetkellisesti laihduttamaan, ovat onnistuneet, kun olen panostanut säännölliseen syömiseen. Ja sitten on taas lipsahtanut. Ateriaväli on venynyt ja olen tuntenut hiljaista tyydytystä väliinjätetystä ruuasta. Niin vakuuttavasti kuin säännöllisen syömisen tärkeydestä onkin puhuttu, minä en ole ihan tosissani uskonut. Tai en ainakaan ole uskonut sen olevan oikeasti niin merkittävää. Vaikka esimerkiksi Patrik Borg listaa sen yhdeksi ensiarvoisen tärkeäksi painonhallinnan keinoksi, minä olen silti miettinyt enemmän niitä hiilareita, sitä sokeria, niitä rasvoja, sitä itsekuria...
Ja itse asiassa nyt kun aloin tätä asiaa ajatella, tajusin erään aika kauhean jutun. Minä olen käyttänyt aterian väliinjättämistä myös tietynlaisena rangaistuskeinona. (Hui, oikeasti, en ole tajunnut tätä aiemmin, ja nyt kun sen "sanoo ääneen", se kuulostaa hirmu karulta.) Kun ateriaväli on alkanut venähtää, olen monesti saattanut ajatella, että no jos ei ole asiaa ajoissa miettinyt, tai ei ole varannut jotain järkevää syötävää, ei ole edes ansainnut ateriaa. Olen myös rankaissut itseäni sillä ihan vaan siitä, että olen ylipainoinen. Mitäs olet niin lihava... Ja minä olen luullut, että minulla ei ole ollut mitään itseinhoon liittyvää ongelmaa!
Toisinaan on aika katsoa peiliin.
Nyt olen siis päättänyt, että vähään aikaan ainoa syömiseen liittyvä tavoitteeni on opetella syömään säännöllisesti. Vaikka mikä olisi. Ainoa tavoite se on siksi, että ylipäänsä ihmisen on vaikea keskittyä monen uuden asian opetteluun ja tämä nyt vain sattuu olemaan minulle ihan mielettömän haastava tehtävä kaikkine vanhoine piintymyksineen ja kuvitelmineen, puhumattakaan siitä, mihin keho on tottunut. Lisäksi tämä on syömisessäni se kaikkein oleellisin ongelma, joka vaikuttaa suoraan myös siihen, tuleeko kasviksia syötyä lähellekään tarpeeksi ja kuinka paljon tekee mieli herkkuja.
Sitten kun joskus tulevaisuudessa ateriarytmi on toivon mukaan kunnossa, alan viilaamaan niitä kasvisten, proteiinin ja herkkujen määriä, jos ne silloin vielä näyttävät hiomista tarvitsevan. Mutta yksi asia kerrallaan.
Nyt on opeteltava ihan vaan syömään tarpeeksi. Ja ajoissa.
Tai... mitä jos vaan söisin vähän enemmän?
Joskus asiat pitää kääntää ihan kunnolla päälaelleen, että näkee metsän puilta. Painoasioissa ongelma on erityisesti se, että niihin kohdistuva puhe on tosiasiassa hyvinkin ristiriitaista. On niitä jo sataan kertaan kuultuja totuuksia siitä, miten pitää syödä vähemmän kuin kuluttaa, vähentää herkkuja, liikkua enemmän, ottaa itseä niskasta kiinni, käyttää itsekuria ja tahdonvoimaa. Kuulostaa varmasti kaikille tutulta? Eikä pelkästään tutulta, vaan todelta. Näinhän se on.
No, olen kyllä kuullut niitä toisiakin väitteitä. Että on tärkeää syödä säännöllisesti. Että kasviksia pitäisi syödä paljon, samoin proteiinia. Että ruokarytmi ja ennalta suunnittelu ovat tärkeitä. Että nälkä on laihduttajan pahin vihollinen. Ja olen mielessäni kompannut, että ehdottomasti, kuulostaa järkevältä.
Missä minulla silti tökkii? Siinä ruokarytmissä. Ja kun ateriaväli vaan venyy ja venyy ja kun päivä alkaa olla taas loppupuolella aivan surkeilla syömisillä, tulee helposti ajateltua, että noo, ei se nyt niin paha, ainakaan en ole syönyt liikaa. Ihan hetki sitten törmäsin jossain jonkun kommenttiin, että ikilaihduttaja on aina salaa tyytyväinen väliin jätettyyn ateriaan, sillä sehän tarkoittaa sitä, että huomenna on paino alempi. Ja vaikka kieltäydyn identifioitumasta ikilaihduttajaksi, huomasin pienen pistoksen tunteen tuota ajatusta haudutellessani. En ole kyllä vuosiin kuvitellut aterian väliinjättämisellä olevan pienintäkään vaikutusta painooni, (ainakaan positiivista), mutta kyllä siitä jonkinlaista hiljaista tyydytystäkin on saanut - enpäs olekaan mikään ahmatti, minulla on itsekuria. (Mutta, kuten ehkä myöhemmin vähän avaan asiaa, kyse ei ole millään muotoa itsekurista. Kyse on sen putteesta.)
Jo joskus vuosia sitten hämmästelin käteeni lykättyä 1200 kalorin dieettiä, (joka muuten nykytietämykseni valossa on ihan liian vähäkalorinen dieeti laihduttajalle), sillä minusta näytti, että sen mukaan pitäisi syödä enemmän kuin minä söin. No, vikahan on tietenkin minussa ja jossain huomaamattomassa napostelussani. Tai olisikohan kyse leivästä, johon ruokavalioni silloin tuntui rajoittuvan? Dieetin mukaan leipää syötäisiin sen verran kun nytkin söin, sen lisäksi vaan syötäisiin vielä vaikka mitä. Myöhemmin kun luin vähähiilarisesta ruokavaliosta, karppaus tuntui järkeenkäyvältä, minähän olin selvästi lihonut leivällä. Leipä on vihollinen, hiilarit lihottavat.
Vuosien varrella on tullut törmäiltyä moneen näkemykseen siitä, mikä milloinkin on se pääpahis, ja olen näistä näkemyksistä uskonut milloin mitäkin, ja ollut epäilevä milloin minkäkin suhteen. Mutta vaikka vastaus olisi tuntunut olevan se raakaruokailu ja superfoodit, en vain ole pystynyt mitään ruokafilosofiaa kunnolla omaksumaan.
Siitäkin on jo kauan, kun eräs ystäväni alkoi puhua minulle kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja mietti ääneen, voisikohan minun tapauksessani olla kyse siitä. Kämppikseni ihmetteli ylipainoani, kun hänen mielestään söin kuitenkin niin vähän. Ja kyllä, minusta on itsestäni tuntunut aina vähän oudolta, usein melko epäreilulta, että tällainen määrä ylipainoa ylläpidetään minun elämäntavoillani. Söin pienempiä annoksia kuin normaalipainoinen ystäväni, vedin saman verran herkkuja kuin joku toinen hoikista kavereistani. Kestin hyvin nälkää, söin monesti vain pari-kolme kertaa päivässä. Hyötyliikuin. Minulla oli parempi kunto kuin jollain toisella. Ja silti.
Niin. Silti.
Nyt viime aikoina on alkanut tapahtua korvien välissä. Tosin ei mitään uutta, oikeastaan. Mutta ensimmäistä kertaa olen alkanut tajuta, että ihan oikeasti kyseessä voi olla säästöliekki. Minun laskennallinen kalorinkulutukseni ja päivittäinen energiansaantini eivät vain tosiaankaan kohtaa. Ja luettuani Kaisa Jaakkolan Hyvän olon hormonidieetti -kirjaa, osallistuttuani hänen samannimiselle verkkokurssilleen ja katsottuani kurssiin sisältyneen säästöliekkiä käsittelevän webinaarin uskallan vihdoin myöntää sen, mitä olen vuosia epäillyt: minä en oikeasti syö niin paljon.
No tottakai minä syön välillä herkkuja ja ties mitä epäterveellistä. Mutta pääasiassa syön ihan järkevää ruokaa. Ja juu, löytyy minulta se kilpirauhasen vajaatoimintakin. Mutta lääkityksen pitäisi olla jo kunnossa.
Olen toki jo pitkään tiennyt, että ruokarytmin kanssa minulla on ongelmia. Olen tiennyt, ja olen muka rehellisesti myöntänyt. Olen ajatellut, että asialle pitäisi tehdä jotain. Välillä näennäisesti yrittänyt tehdäkin jotakin. Itse asiassa ne pari kertaa, kun olen vähän onnistunut hetkellisesti laihduttamaan, ovat onnistuneet, kun olen panostanut säännölliseen syömiseen. Ja sitten on taas lipsahtanut. Ateriaväli on venynyt ja olen tuntenut hiljaista tyydytystä väliinjätetystä ruuasta. Niin vakuuttavasti kuin säännöllisen syömisen tärkeydestä onkin puhuttu, minä en ole ihan tosissani uskonut. Tai en ainakaan ole uskonut sen olevan oikeasti niin merkittävää. Vaikka esimerkiksi Patrik Borg listaa sen yhdeksi ensiarvoisen tärkeäksi painonhallinnan keinoksi, minä olen silti miettinyt enemmän niitä hiilareita, sitä sokeria, niitä rasvoja, sitä itsekuria...
Ja itse asiassa nyt kun aloin tätä asiaa ajatella, tajusin erään aika kauhean jutun. Minä olen käyttänyt aterian väliinjättämistä myös tietynlaisena rangaistuskeinona. (Hui, oikeasti, en ole tajunnut tätä aiemmin, ja nyt kun sen "sanoo ääneen", se kuulostaa hirmu karulta.) Kun ateriaväli on alkanut venähtää, olen monesti saattanut ajatella, että no jos ei ole asiaa ajoissa miettinyt, tai ei ole varannut jotain järkevää syötävää, ei ole edes ansainnut ateriaa. Olen myös rankaissut itseäni sillä ihan vaan siitä, että olen ylipainoinen. Mitäs olet niin lihava... Ja minä olen luullut, että minulla ei ole ollut mitään itseinhoon liittyvää ongelmaa!
Toisinaan on aika katsoa peiliin.
Nyt olen siis päättänyt, että vähään aikaan ainoa syömiseen liittyvä tavoitteeni on opetella syömään säännöllisesti. Vaikka mikä olisi. Ainoa tavoite se on siksi, että ylipäänsä ihmisen on vaikea keskittyä monen uuden asian opetteluun ja tämä nyt vain sattuu olemaan minulle ihan mielettömän haastava tehtävä kaikkine vanhoine piintymyksineen ja kuvitelmineen, puhumattakaan siitä, mihin keho on tottunut. Lisäksi tämä on syömisessäni se kaikkein oleellisin ongelma, joka vaikuttaa suoraan myös siihen, tuleeko kasviksia syötyä lähellekään tarpeeksi ja kuinka paljon tekee mieli herkkuja.
Sitten kun joskus tulevaisuudessa ateriarytmi on toivon mukaan kunnossa, alan viilaamaan niitä kasvisten, proteiinin ja herkkujen määriä, jos ne silloin vielä näyttävät hiomista tarvitsevan. Mutta yksi asia kerrallaan.
Nyt on opeteltava ihan vaan syömään tarpeeksi. Ja ajoissa.
