sunnuntai 30. elokuuta 2015

Minä ja meikki - tiivistetty katsaus historiaan

Olin  vain noin 11-vuotias hankkiessani ensimmäisen meikkituotteeni, kakkumascaran. Se oli ehkä Orlane tai jokin muu O:lla alkava. Ehkä ette tiedä mikä se on, joten avaan portin “esihysteeriselle” ajalle ja kerron. Kakkumascara oli nimensä mukaisesti pikkuinen kakkumainen tuote pienessä rasiassa, jossa oli ripsiharja. Oikeaoppisesti käytettynä harja kasteltiin veteen, minkä jälkeen siihen hangattiin väriä kakusta ja eikun menoks.

Kukaan (muukaan) tuntemani teini ei toiminut oikeaoppisesti. Yäk.

En voinut käsittää äitini ymmärtämättömyyttä hänen sinnitellessään uutta harrastustani vastaan. En pitänyt itseäni mitenkään liian nuorena meikkaamaan ja “sitäpaitsi kaikki muutkin”. Onneksi omat tyttäreni jättivät vapaasta tahdostaan meikkaamisen aloittamisen myöhäisempään ajankohtaan, sillä vapaamielisyyteni asian suhteen oli karissut siihen mennessä, kun omani olivat varhaisteinejä.

Lyhyen taistelun jälkeen äiti luovutti, ja minä sain pitää ripsarini vannottuani, että isä ja mummo (joka asui samassa taloudessa) saisivat pysyä onnellisen tietämättöminä asiasta. Niinpä säilytin aarrettani päivisin koululaukussa ja öisin tyynyn alla. Olen edelleen vakuuttunut siitä, että tämä järjestely oli mummon ja isän parhaaksi, olkoonkin että sekä äidin että minun motiivit asiassa sisälsivät myös ripauksen itsekästä mukavuudenhalua. Ei ollut kulunut kovin kauaa siitä, kun minua viisi vuotta vanhempi sisareni oli erehtynyt lakkaamaan kyntensä, ja muistot erehdyksen seuraamasta myrskystä teki varovaiseksi - ainakin äidin. Mummo lienee tyytynyt tapansa mukaan hiljaiseen paheksuntaan, mutta isä ei. Ei puhettakaan, että hän olisi mm.uskonut naurettavan hätävalheen jostain erillisestä kynsilakanpoistoaineesta - väri oli saatava pois kynsistä vedellä ja saippualla välittömästi. Epäilen, että sisareni onnistui taikomaan värin pois pelkän kauhun voimalla - niin suuri oli isän vastenmielisyys ainakin oman perheen naisten meikkaamista kohtaan, ettei se ollut edes ikäkysymys.

Minkäänlainen uskonnollisuus ei ollut jyrkän meikkikielteisyyden takana - vanhempani eivät olleet lainkaan uskonnollisia. Mummonikin oli pikemminkin tapakristitty kuin syvällisesti harras tai tiukka uskovainen. Meikkaaminen vain yksinkertaisesti oli Paheellista. Piste.

Niin huomaamatontahan se meikkaaminen siihen aikaan oli, ettei ollut temppu eikä mikään tehdä sitä salaa. Mummo ei nähnyt niin hyvin, että olisi pystynyt erottamaan ripsieni luonnollisen värin ehostetuista, ja isä oli töidensä vuoksi niin paljon poissa kotoa, ettei ehtinyt mitään kirkkaanpunaista kynsilakkaa värittömämpää panna merkille. Sain pitää jännittävän salaisuuteni niin kauan kuin tuota aikaa kesti, eikä sitä kestänyt kauan. Uudet tuulet, uusi suunta - elämään tuli jotain muuta tutkittavaa, ja meikkaaminen jäi pitkäksi aikaa.

Olin jo lähempänä seitsemäätoista, kun meikkaaminen alkoi uudelleen kiinnostaa. Aloitin Oikean Seurustelun, ja poikaystäväni sisko - samainen, jonka kautta löysin tieni mäntysuovasta kohti puhdistusmaitoa ja kasvovettä - opasti minut esimerkillään värien ja siveltimien maailmaan. Ensimmäinen luomivärini oli Oriflamen ihastuttava neonvihreä (taas tuo neon - what´s wrong with me?!) tuhdisti helmiäisellä terästettynä. En koskaan unohda enkä osaa sanoin kuvata tuota ylellisyyden tuntua, jonka vaaleanpunainen, kultakirjaimin koristelu rasia minussa herätti, mutta uskon jokaisen meikkaamiseen hurahtaneen tietävän sanoitta mistä puhun. Vaikka rasia ei tätä nykyä saa minua (toivottavasti) tekemään ostopäätöstä, en voi kieltää sen merkitystä itselleni. Minusta kaunista purkkia on mukavampi katsella hyllyssä päivästä toiseen kuin rumaa. Antakaa minulle anteeksi, te kaikki rumat tai modernin käytännölliset purkit ja rasiat, mutta tämä on totuus.

Poikaystäväni suhtautui meikkaamiseen lähes yhtä nihkeästi kuin isäni, tosin eri syistä. Hän ei ollut paheksuvaa sorttia, mutta piti luonnollisuudesta ja hänen mielestään olin kauniimpi meikittömänä. Nyt - noin 40 vuotta myöhemmin - minun täytyy tunnustaa, etten osannut arvostaa tuota asiaa niin paljon kuin se olisi ansainnut.

Tuosta ajasta alkoi varsinainen meikkikoulu ihonhoitokoulutuksen ohella. Koska “kälykköni” opiskeli alaa, sain olla innokkaan opiskelijan “harjoittelukappaleena”, ja sen ajan trendit olivat hallussani kuin ammattilaisella konsanaan. En tule koskaan hävittämään ensimmäistä passiani (tyttäret voivat tuhkata sen mukanani ;) ), koska olen siinä rehellisesti sanottuna todella hyvännäköinen. Valmistauduin kuvaa varten huolellisella meikillä, ja siinä missä kuulen monen kauhistelevan passikuvaansa (kuten seuraavia minäkin), minä totean tuon kuvan todistavan sanonnan “meikki tekee ihmeitä” - silloin, kun sen taitaa.

Muutaman vuoden innokkaan meikkaamisen jälkeen tuuli vaihtoi taas suuntaa, ja meikkaaminen jäi vähemmälle tai ainakin into sitä kohtaan muuttui sattumanvaraisemmaksi. Taidotkin ruostuivat, joskaan eivät kokonaan unohtuneet. Maitokauppaan saattoi taas talsia lyhyellä varoitusajalla tai jopa ilman sitä. Oikeastaan siitä lähtien näin on ollut näihin päiviin saakka. Voin lähteä ulos kotiovesta edes vilkaisematta peiliin - vaikka ihan asiallista olisi - kun sille päälle satun. Toisaalta voin aivan ilman mitään sen kummempaa syytä loihtia ns. kunnon meikin, kun sattuu olemaan semmoinen päivä, jolloin meikkaaminen tuntuu kivalta ja piristävältä. Semmoisina päivinä ei lainkaan haittaa, että siihen menee aikaa: oikein nautiskelen, kun tunnen siveltimen hyväilyn poskilla, luomilla ja huulilla. Itse asiassa meikkaaminen on minulle parhaimmillaan meditatiivinen kokemus. Zen.

Vaikea atooppinen ihottuma muutti lopullisesti suhtautumiseni kauneudenhoitoon ja ulkonäkööni. Tuon vaikean, vuosia kestäneen kiduttavan vaiheen aikana opin pakon edessä erottamaan itseni ja ulkonäköni toisistaan niin, että lakkasin samastumasta ulkonäkööni. Tuolloin ihoni oli niin karmeassa kunnossa, ettei mikään make-up pystynyt kuin korkeintaan pahentamaan asiaa. Toisaalta sillä ei edes ollut merkitystä, koska ulkonäkö oli täysin toisarvoinen asia alituisen kutinan ja kirvelyn rinnalla. Ymmärsin sen vasta, kun eräs työkaverini kysyi, kuinka paljon kärsin kosmeettisesta haitasta kasvoillani. Vastasin ällistyneenä työtoverini lempeästä suoruudesta ja omasta oivalluksestani: “En lainkaan. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa.”

Vaikka en ennen tuota elämänvaihettakaan ollut erityisen ulkonäkökeskeinen sen enempää itseni kuin muidenkaan suhteen, jotain hyvin tärkeää tuossa vaiheessa tapahtui - ehkä sitä voisi sanoa omien arvojen kirkastumiseksi. Toki edelleen oli ja on yhä huonoja hetkiä, jolloin peili on vihollinen, mutta enimmäkseen suhtaudun ulkonäkööni lempeästi - meikillä tai ilman.

Vaikeinpana atopia-aikana koin myös elämäni - ja siinä sivussa monen muunkin elämän - mullistaneen rakastumisen, joka hetkellisesti paransi ihoni. Sain kokea paitsi sen, että rakkaudella on oikeasti parantava vaikutus, myös sen, että minuun rakastuttiin ja minua rakastettiin huolimatta ulkonäöstäni. Joku katsoi ohi sen, minkä moni näki minuna tai määritellen minut sen mukaan. Ja vaikka Suuri Rakkaus tuli ja meni sille määrätyssä ajassa menojaan, se jätti jälkensä minuun myös ulkoisesti ihon kohtuullisen hyvänä kuntona.

Nykyään suhtaudun meikkaamiseen kepeän huolettomasti. Sen pitää olla hauskaa, ja ellei se suostu sitä olemaan, en anna sille aikaani. Jollen joskus kelpaa itselleni ilman meikkiä, pidän keskenäni pitkän ja syvällisen terapiaistunnon ja tarvittaessa useamman. Keskustelen itseni ja arvojeni kanssa ja kiillotan niitä kuin pöytähopeita konsanaan niin kauan, että voin nähdä niistä kuvajaiseni.

perjantai 28. elokuuta 2015

Luonnollinen naamavärkin ehostaja: Barefaced Beauty

Kirjoitin aiemmassa postauksessani suhteestani meikkaamiseen ja kerroinkin siinä, miten pidin lukion jälkeen taukoa meikkaamisesta ja siirryin siskoni Bellen ansiosta mineraalimeikkeihin. Barefaced Beauty oli ensimmäinen kokeiluni ja ensimmäinen mineraalimeikki-hankintani. Olen ollut ostokseeni varsin tyytyväinen ja silloin ostettu purnukkani näyttää yhä täydeltä.


Purkin kansi sen sijaan on saanut käytössä osumaa, mutta ei se onneksi meikkiin mitenkään vaikuta. ^^' Ajattelin, että tässä tapauksessa kuvat saattavat puhua paremmin puolestaan, joten tässä tuoreita otoksia mun naamasta:


Vasemman puolimmainen on kasvoni aamulla ilman mitään kosmetiikka. Keskimmäinen on Barefaced Beautyn (sävy Promise) jälkeen ja minusta olennaisin kuva oikealla näyttää, miten meikki on pitänyt useamman tunnin käytön jälkeen.

Olen testaillut tässä välissä paria muuta mineraalimeikkiä, joten Barefaced on ollut pikkuruisella tauolla. Kuitenkin tänä aamuna sivellessäni tuota puuterimaista jauhetta iholleni, huomasin, että olin unohtanut miten paljon tykkäänkään tästä. Olin jotenkin ajatellut noita toisia käyttäessä, että onhan se Barefaced kiva, mutta kyllä näistä muista löytyy mahdollisesti jotain parempaa. Mutta hitsin vimpulat, tänään katsoin itseäni pariin kertaan peilistä päivän aikana ja totesin vaan itselleni, että tämä meikki todellakin on luonnollisen näköinen. Siitä huolimatta se peittää aika mukavasti mun ongelmaihoa, jotta kehtaan mennä maailmalle. Eli olo oli tämän kanssa nätti, muttei niin meikatun oloinen.


Sanomattakin varmaan selvää, että itse kattelen paljon mieluummin noita oikean puoleisen kuvan kasvoja. Onhan tuossa selkeä ero, mutta mielestäni en laittanut meikkiä paljon (olen laittanut enemmänkin) ja se oli tosi kevyen tuntuinen. Pienellä vaivalla ihan erilainen ilme.


Etenkin tällä puolella. Katsokaa nyt tuota korvan alla olevaa punottavaa finniarmeijaa. On tuosta väri tasoittunut ihan älyttömästi. Promise sävynä onkin tuntunut oikein sopivalta. Keltaiseen taittava väri on juuri omiaan oman punoitukseni kanssa, mutta iho ei näytä minusta mitenkään oudon väriseltä sitä laittaessa. Enemmänkin se näyttää siltä, miltä sen "pitäisi". Tosin katsoin juuri BFB:n taulukkoa, jossa Promise-sävyä kuvattiin "light -medium skin with neutral undertone". Neutral, ei esimerkiksi "warm golden undertones" kuten sävy Gracious, jota olen mielestäni joskus kokeillut, eikä se juuri iskenyt

Minulla löytyy myös tätä sävyssä Innocent, mutta se on jo tosi vaalea. Olen joskus sekoittanut sitä Promisen kanssa. Pitäisi taas kokeilla, mitä sillä saisi aikaan. Olisiko se sitten vieläkin lähempänä omaa ihon väriä? Tosin kun finneistä puhutaan, niin meikkivoide saa olla aavistukseen omaa väriä tummempi, jotta sen peittävyydestä olisi mitään hyötyä. Kun kokeilimme Bellen kanssa testereitä Promise ja Innocent oli mulle parhaimpia. Silloin Innocent (silloin, koska veikkaan, että kasvoni ovat niistä ajoista hieman päivittyneet) sulautui ihooni täydellisesti. Itse asiassa niin täydellisesti, ettei oikein osannut sanoa, että olin laittanut mitään naamaani (jolloin myös punainen naama paistoi läpi). Joten totesimme, että jos haluan, että meikki näyttää joltakin, niin Promisesta on minulle enemmän hyötyä.

Pysyvyydestä sanoisin, ettei hullumpi. Ihon puna alkaa jo useamman tunnin jälkeen (ihme) puskea vähän läpi, mutta lisättäköön, että laitoin vasta meikkikuvan ottamisen jälkeen poskipunaa, joka voi sekoittua punoituksen kanssa. Vaikkei näky ehkä ole aivan yhtä hehkeä kuten ensimmäisen minuutin aikana mineraalin laittamisesta, niin onhan se sentään paljon parempi kuin lähtötilanne. Ja se on minusta hyvin se.

Hinnallakaan tuotetta ei ole minun mielestäni pilattu. Huomasin, että ne peijakkaat ovat menneet tekemään uuden pakkausmallin, johon on tullut kaksi gramma lisää tavaraa, mutta hinta on ilmeisesti sama -vähän päälle 20 €. Omasta puolestani pidän hinta-laatu -suhdetta erittäin hyvänä, sillä tuote kestää käytössäni pienen ikuisuuden -puhumattakaan siitä, mitä kilpailijoiden merkit maksaa. Saa oikeasti nähdä, miten ahkerasti tätä täytyy käyttää, että se hupenee tyhjäksi asti. :D Mun meikkaustahdilla siinä menee varmasti jokunen tovi.


Mineraalimeikkipohjan puolet:

+ Nopea ja suht helppo laittaa
+ Melko peittävä, mutta tosi luonnollisen näköinen
+ Säilyy piiitkään (vrt. vertaa meikkivoiteiden päivämääriä)
+ Todella riittoisa
+ Ei tuki ihohuokosia ja antaa ihon hengittää
+ Pysyy kauniina iholla vielä useamman tunnin käytön jälkeen
+ Voi tehdä erittäin kevyen päivämeikin, mutta saa myös paksumman "pakkelin" haluttaessa esim. juhlameikkiä varten

- Ei kaikkein kätevin matkalle (vrt. kivipuuteri, jota ei tarvitse ripotella mihinkään, kuten purkin kanteen tai kämmenelle)
- Vaikea kuljettaa käsilaukussa meikin korjausta varten, tarvitsee kaveriksi kabukin (lue ylläolevat sulut)
- Kova hikoilu saa valumaan pois, ei kannata käyttää rankkojen liikuntasuoritusten aikana (mutta kannattaako mitään meikkiä?)

Vinkki!

Kun laitat mineraalimeikkivoidetta koko kasvoillesi, älä heti lisää sitä, vaikka se ei näytä iholta "miltään". Mineraalien täytyy antaa sulautua ensin ihoon, joten näet todellisen tuloksen vasta hetken päästä. Muuten meikkiä voi tulla helposti laitettua liikaa ja tuloksesta haluttua paksumpi.

tiistai 25. elokuuta 2015

Täh, Mulanko meikkaa?

Nyt on luvassa avautuminen meikkaamisesta.


Jotta voisin kertoa teille, mitä meikkaaminen merkitsee minulle, joudumme tekemään matkan teini-ikääni. Muuten tämä teksti olisi vain turhaa höpöttelyä ja suhteeni meikkaamiseen on minulle paljon syvällisempi asia. Joten asiaan.

Nämä olivat mielestäni teini-iässä kolme tyttöjen aikuistumisen riittiä:

  1. Alkoholin käyttö
  2. Tupakointi
  3. Meikkaaminen
tank-top-151030_1280.png
Hyvänä nelosena tuli korkkareiden käyttö ja tietynlainen “naisellinen” pukeutuminen. I think you get the picture. ^Tai itse asiassa laitoin teille sen.

Koska seiskaluokalla minua eivät kiinnostaneet kaksi ensimmäistä kohtaa, ei kolmaskaan houkutellut. Jotenkin ajattelin sen leimaavan minua. Toisaalta tilanne oli ristiriitainen, sillä myös meikittömyys leimasi omalla tavallaan. Mutta niistä kahdesta ehkä meikkaaminen leimasi mielestäni vielä enemmän. En silloin tuntenut itseäni naiseksi, joten miksi yritin näyttää sellaiselta? Olin mielestäni tyttö, eivätkä tytöt vielä meikkaa, tytöt on lapsia. Ehkä yritin mielessäni säilyttää itsessäni jotain aitoa, jotain koskematonta, jotain mistä toiset koittivat niin kovasti päästä eroon tai ainakin saada sen piiloon. Se tuntui liian pinnalliselta, ja liian main streamilta. En kokenut itseäni sellaiseksi, en sellaiseksi kuin “ne muut”, jotka halusivat olla yläasteaikana “pinnalla” ja olla “siistejä tyyppejä”. Mulle se oli jollakin tavalla vastenmielistä, mutta voih, niin ristiriitaista aikaa.

Yläaste ei  siis ollut millään muotoa minulle helppoa. En sopinut joukkoon. Mielestäni ikäiseni olivat lapsellisia mänttejä, jotka luulivat olevansa jotenkin siistejä, kun polttivat välitunnilla tupakkaa ja vetivät kännit viikonloppuisin. Sellainen ei vaan ollu mun juttu ja tunsin itseni todella ulkopuoliseksi luokallani, kun ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa edes jotain järjen hitustakaan sisältäviä ajatuksia.

Olin kunnianhimoinen koulussa, mikä teki musta samalla epäsuositun. Muistelisin, että kun sitten siirryin kasiluokalle, en enää jaksanut olla oma itseni. Jokin minussa murtui. Väsyin, ehkä sitä tietyllä tavalla voi sanoa luovuttamiseksi. En tiedä. Mutta muistan, että halusin piiloutua ja sopeutua edes vähän, jotta en olisi niin näkyvillä. Meikki oli yksi näistä keinoistani “olla niin kuin muut”( vaikka aluksi sitä niin kovasti vastustinkin). Tai no, lähes ainoa keino, koska en juonut ja polttanut ja olin kuitenkin koulussa kiltti tyttö. Ja siinä vaiheessa elämääni muutenkin minulla alkoikin olla naamassa epäpuhtauksia, joita oli syytä peitellä.

Lisäksi kaikki kaverinikin meikkasivat. Ehkä heidän kauttaan huomasin, etteivät vaan tietyn tyyppiset ihmiset meikkaa (siis vain “siistit” tyypit). Mun kaverini olivat fiksuja ja ihania ihmisiä. Kaveripiirini koostukini pelkästään harrastuskavereistani. Kävimme usein leireillä viikonloppuisin ja muistan sen, miten he aamulla meikkasivat pukuhuoneessa ja minä istuin sivussa tumput suorina ja olin harmissani, että missasin tämän yhteisen rituaalin. Halusin olla osa sitä, vaikkei itse asia tuntunut niin hyvältä, mutta sitähän se murrosikä on: mene virran mukana.

Aloitin meikkaamisen kesällä 14-vuotiaana. Olin sukujuhlissa, joissa siskoni ‘Belle’ ihmetteli ääneen mun meikkiä (ja meikkaamista). Mummikin totesi jotain senkaltaista ääneen kuin: “Olet meikannut”. Olin kuin kahden tulen välissä: jos en meikannut, olin erilainen nuori ja jos taas meikkasin, tuli sukulaisilta palautetta, jonka tulkitsin negatiivissävytteiseksi. Palatessani kouluun loman jälkeen meikit naamalla, olivat jotkut ikäiseni tytöt tohkeissaan tyylin: “Vihdoinkin!” ja “Vähänkö näytät hyvältä!”. Jaahas, ajattelin, voin näyttää hyvältä vain meikin kanssa. Sitä ennen olin varmaan aika kuvottava näky, oletin.

Pidin maskia koko yläasteen ajan. Ja yli puolet lukioajasta. Uskoin, että olisi noloa mennä kouluun ilman meikkiä. Jossakin vaiheessa laiskistuin, enkä enää jaksanut välittää. Ja pohdin, että meikkaaminen saattaa vain pahentaa mun jo silloista aknea. Viimeinen naula arkkuun meikkaamisen lopettamisen kohdalla tuli silloin kun rakastuin. “Ai mä kelpaan jopa ilman meikkiä?!” Mitäs sitä turhaan tunkea pakkelia naamaan silloin, sainpahan nukkua pidempään aamuisin.

Säännöllinen meikkaaminen jäi. Kyllä mä yleensä juhliin laitoin itteni nätiksi, koska itsellä oli silloin kivempi olla. Mutta samainen henkilö, joka mielestäni “moitti” mun meikkaamista (tai okei, ihmetteli suuresti ääneen ja kysyi miksi olin meikannut), sai mut innostumaan siitä uudelleen! Belle esitteli mulle mineraalimeikkipohjan - hengittävän meikkipohjan. Täydellinen mun akneiholle. Peittää, mutta on luonnollinen, eikä tuki ihohuokosia.





Belle oli tuonut mulle muutaman sävyn testattavaksi Barefaced Beautylta. Hän samalla näytti, miten meikki ripoteltiin kippoon, kuinka kabukia pyöriteltiin siinä ja millä tavalla se siveltiin kasvoille. Uusi meikkaamistapa aukesi minulle. Käytettyäni yhtä itselleni sopivaa testeriä aikani, uskalsin tilata oman ison rasian!

Ja se siitä sitten. Meikkasin yhtä usein kuin ennenki - eli en juuri koskaan. Mutta ehkä puolisen vuotta siitä ja pääsinkin opiskelemaan! Palasin vanhoihin tapoihini ja meikkasin itseni koulua varten lähes orjallisesti - mutta vain jonkin aikaa. Epäsäännöllisyys siis jatkui edelleen.

Ja nyt nykyhetkeen (nyt jo?!). :D Meikkauksen säännöllisyys ei ole juuri mihinkään muuttunut,  mutta tässä välissä olen löytänyt innostuksen! Olen ollut niin kauan (lähes) meikkaamatta ja nyt kun luonnonkosmetiikan puolelta löytyy vaikka mitä kaikkea ihanaa, olen alkanut kiinnostumaan meikeistä! Eniten minua houkuttelee ajatus siitä, että voin peittää rupikonna-naamani akneani vähän näkyvistä, niin että se on samalla hoitavaa. Kyllä, hoitava, se on mun avainsana kosmetiikassa. Vaikka ehostautuminen sinänsä on välillä on kivaa, etenkin kun silloin voi leikkiä mielikuvitusleikkiä, miltä iho näyttäisi, jos se olisi terveempi - minua motivoi kuitenkin eniten se, että hoidan ja pidän huolta ihostani. Tajusin vasta, kun kosmetologi minulle siitä sanoin, että ulos mennessä kannattaa laittaa mineraalipuuteria tai vastaavaa suojaamaan ihoa. Ah, tietysti. Minä hölmö olen kaikki mahdolliset tahnat laittanut tunnollisesti kasvojeni iholle, mutten ole laittanut mitään erillistä sitä suojaavaa tuotetta. Etenkin sen jälkeen, kun oma tuttu sanoi, että hänen aknensa aina pahenee, kun hän ei ole muistanut laittaa sille (mineraali)meikkiä, vakuutuin. Kummasti alkoi meikkaaminen taas kiinnostaa.



Yksi lisäsyy, miksi meikkaaminen alkoi tuntua kivalta, oli Ecotoolsin siveltimet. <3 Ne ovat niin ihania ja rakastan käyttää niitä (paitsi niiden peseminen on tympeää). Normikosmetiikkassa käytin aina niitä ällöjä kertakäyttösieniä (hyi, selkäpiitä karmii nyt näin jäljestä päin kun ajattelen, miten epähygieenisiä ne mun käytössä ovatkaan olleet!) Mineraalimeikkipohjan lisäksi nyt olen kiinnostunut BB- ja CC-voiteista, jotka ovat luonnollisen näköisiä iholla (on kivaa näyttää siltä, ettei ole meikannut, vaikka on meikannut, kun haluaa vain peittää huonokuntoista ihoaan) ja niitä on ihana levittää meikkisiveltimellä. Jos joutuisin käyttämään meikkivoiteita sormin, hurmos olisi poissa. Mutta siveltimet + meikkaus + sievemmän näköinen iho = <3 Mulan tykkää.



Edit: Miten sinä olet kokenut ja koet meikkaamisen? Onko kanssaihmisiä meikkaamisen ristiriitaisuuden kanssa vai onko joillekin meikkaaminen aina ollut "itsestäänselvyys". :)



*Postauksen ensimmäinen kuva osoitteesta: https://pixabay.com/fi/

maanantai 24. elokuuta 2015

Zuiin Satin Colourista ja huulipunan arastelusta

Huulipunat on jänniä. Niihin minulla on meikeistä ehkä ristiriitaisin suhde. Muut meikit joko ovat minun juttuni tai sitten eivät, as simple as that - joskin suhtautumiseni kuhunkin saattaa toki ajan saatossa aina muuttua. Mutta huulipuna on kinkkisempi kuin nämä muut. Semmoinen ollako vai eikö olla.


Huulipunien plussa minuntyyppiselleni käyttäjälle on luonnollisesti se, että periaatteessa vähällä vaivalla saa nopeasti jotain näyttävää aikaiseksi.

Huulipunien miinus taas on se, että ylläpito tuntuu vaativan työtä. Pitäisi ainakin tarkistaa silloin tällöin peilistä, miltä puna näyttää. Ruuan jälkeen pitäisi lisätä punaa. Ja tietenkin heti lisäämisen jälkeen on jano ja sitten ei uskalla juoda vettä, ettei sotke lasia huulipunaan ja huulipunaa lasilla. Se vaikeuttaa sen kahden litran päivittäistä juomista.

Huulipunat vaativat myös jotenkin paljon enemmän uskallusta kuin vaikkapa luomivärit. Ja minun mielestäni vakaampaa kättäkin.

Jos peliin ottaa mukaan rajauskynät, huulipunan kestävyys lisääntyy mutta laittaminen taas vaikeutuu. Eli valita pitää joko helppo ja huoleton meikkaus, mutta vähemmän huoleton ylläpito, tai vähän vaativampi ja aikaavievämpi meikkaus mutta rennompi päivä meikissä.


No kumpikaan ei ole minun mielestäni täydellinen ratkaisu. Siksi huulipunien käyttö on jäänyt minulla vähemmälle, vaikka periaatteessa haluaisin käyttää huulipunia enemmän.

Enter Zuiin Satin Colour. Suoraan sanottuna en osaa sanoa, onko näiden kesto sen kummempi kuin muidenkaan, koska varsinkaan normikosmetiikan huulipunia en ole aikoihin pahemmin käyttänyt, mutta jostain syystä nämä vain tuntuvat niin helpoilta. Satin Colourit voi levittää kuten huulikiillon, mutta väri muistuttaa enemmän huulipunaa eivätkä nämä ole niin raivostuttavan tahmaisia kuin huulikiillot.

(Voisin pitää palopuheen aiheesta "en ymmärrä huulikiiltoja", mutta jätetään se nyt kuitenkin toistaiseksi. Tiivistettynä: ällöttävän tahmaavaa mutta vastapainoksi ei näytä miltään. Win-win.)

Zuiin Satin Colour tuntuu jotenkin tosi helpolta valinnalta aamutuimaan kiireessä. En tiedä mistä se johtuu, onko se vain joku mielikuvajuttu, vai onko tämä oikeastikin helpompi ja nopeampi levittää kuin muutamat muut huulipunani. Kesto on joka tapauksessa hyvä, vaikkei tietenkään ikuinen. Parasta on joka tapauksesa sävyt! Luonnonkosmetiikan huulipunista on ollut vaikea löytää täydellistä sävyä, mutta nämä kaksi hankkimaani ovat loistavat.

Blitz on ihana korallinen pinkki, ei liian oranssi, vaan juuri sopiva.



Sunset puolestaan kylmempi, ihanan marjaisa aniliini - juuri minun värini.



Satin Colourit ovat olleet tämän kesän huulimeikkini, ainoita joita olen käyttänyt. Mukavan helppoa ja leppoisaa. Ehkä joskus syksyn aikana voisin kuitenkin kokeilla näitä sen rajauskynän kanssa, pitäisi vain hankkia sopivan sävyiset. Jos se huulimeikki sitten ei stressaisi minua ihan niin paljon ja uskaltaisin vaikka juoda. Vettä siis. (Tai mitä vaan.)


-Belle

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Mitä kosmetiikka saa maksaa?

Innostuttuani tosissani luonnonkosmetiikasta, makuni on alkanut muuttua selvästi kalliimmaksi. Olen huomannut tämän saman ilmiön muissakin harrastuksissani ja kiinnostuksenkohteissani, ylipäänsä asioissa, joissa oma arvomaailmani tulee vahvasti esille. Kuten siivouksessa. En voi hyvällä tahdollakaan väittää olevani mikään siivousintoilija, mutta minulle on nykyään erittäin tärkeää, millä aineilla siivous tehdään. Ei Fairya meille, eikä mitään muitakaan vahvoja aineita, arvaatte varmaan miksi. Ne kemikaalit. Minkä lisäksi en kestä niin voimakkaita hajuja. Sen takia käytän siivouksessa Maison Belleä, Elokuuta ja Methodia. Ne eivät ole halvimmasta päästä, mutta ne sopivat minun arvomaailmaani.

Kosmetiikkahurahdukseni myötä se mitä olen ollut valmis maksamaan mistäkin rasvasta ja shampoosta on koko ajan noussut. Ensin ajattelin tietyn hinnan olevan katto, josta ylemmäs en pystyisi menemään. Meikkipohjan maksaessa kolmisen kymppiä mietin että huhhuh, nyt kyllä mennään vähän yläkantissa, mutta kokeillaan. Seuraavasta meikkipohjasta raskinkin pulittaa sen neljäkymppiä. Kjaer Weisin uudelleentäytettäviin meikkipohjiin törmätessäni hyppäsin suosiolla yli kuvausten. Miksi vaivautua lukemaan, kun en kuitenkaan aio käyttää meikkiin niin paljon rahaa? Tuskinpa nuo nyt niin paljon parempia voivat olla kuin muut.

Kuinkas sitten kävikään? Nyt minun meikkipussistani löytyy Kjaer Weisin meikkipohja sävyssä Like Porcelain (loistava!) ja sävyssä Silken. Samoin sieltä löytyy Kjaerin ripsari ja Embrace -poskipuna.

En ole varma, olenko pohjimmiltani pihi vai harvinaisen höveli, sillä raha-asioita miettiessäni tunteeni, (niin, ne ovat oikeasti tunneasioita), ovat varsin ristiriitaisia. En yhtään ihmettele, jos joku käyttää hirveän summan rahaa kasvohoitoon, käy jatkuvasti hieronnoissa tai ostaa superkalliita hajuvesiä. Mutta jos joku tunnustaa ostaneensa kolme kassillista uusia vaatteita usealla sadalla, kohoavat kulmani hieman. Miksi?

Vastustan tuhlaamista ja huoletonta rahankäyttöä noin periaatteessa. Ja sitten taas en. Oikeastaan kyse ei ole siitä, miten suhtaudun rahaan. Kyse on siitä, mitä ostetaan. Joku pitää järkevänä sitä, että ostetaan mahdollisimman paljon halvalla - näin saadaan tavaraa varastoon, ja vaikka kerralla palaisikin rahaa niin hei, ei se haittaa, sillä saikin paljon. Ja sitten on kaapit täynnä tavaraa, jota itse asiassa ei alun alkaenkaan tarvinnut. On helppo joutua niin sanottuun kilohinta-ansaan.

Kilohinta-ansa on mielestäni kuvitelma, jonka mukaan halvempi kilohinta ja suurempi alennus on aina parempi asia. Jos rahaa on niukasti, kannattaa ruokaostoksilla tottakai miettiä kilohintoja, ehdottomasti! Jos meinaa olla pakko kulkea rikkinäisissä vaatteissa, on syytä tehdä ostoksensa alennnusmyynneistä ja kirppareilta, jos vain mahdollista. Mutta sen enempää köyhän kuin rikkaankaan ei kannata ostaa kaksia uusia verhoja metrihinnaltaan halvemmalla, jos loppusumma yksiin verhoihin verrattuna on itse asiassa kalliimpi ja tarvetta kaksille ei oikeasti ole.

Kannattaako karkkipussin kilohintaa miettiä? Pienemmän määrän ottaminen ei itse asiassa ole huono valinta. Eikö kannattaisi ostaa pienempi pussi parempia karkkeja halvempana kertaostoksena kuin jättisäkillinen vähän huonompia kalliimpana kertaostoksena - mutta hei, kilohinnaltaan halvemmalla.

Ja mitä tulee kosmetiikkaan… jos se on harrastus, jos se on iloa tuottavaa ja jos siihen on varaa, eikö kannata valita tuote hinnasta välittämättä? Minusta kannattaa. Mutta kannattaako ostaa kaikkea mikä tulee vastaan? Ei tietenkään.

Minun mielestäni on järkevämpää rahankäyttöä maksaa yhdestä ihanasta tai omaan arvomaailmaan sopivasta ripsarista saman verran kuin kolmesta ihan kivasta tai viidestä siedettävästä. Ja loppuelämäksi riittävät varastot ripsareita, jotka on tuottanut joku ympäristöä saastuttava ja eläinkokeita suosiva riistoyritys, ei ole minkään arvoista.

Niinpä. Olenko siis pihi vai höveli? Ehkä enemmän jälkimmäistä, nykyään olen valmis maksamaan paremmasta enemmän, (silloin kun siihen on rahaa ja melkein vaikkei olisikaan). Hyvä ja hyvää tekevä kosmetiikka saa maksaa. Tavaroita ei ole ilmaista tuottaa, ja erityisen kalliiksi ne käyvät ympäristölle, joten on ihan ok, että se näkyy hinnassa.

lauantai 22. elokuuta 2015

Hyvä ja paha kosmetiikka

Vaikka tämä blogi tulee painottumaan luonnonkosmetiikkaan, haluaisin silti kirjoittaa postauksen, joka selventää muutamaa asiaa. Tämä teksti ei ole ainoastaan teille - se on myös minulle. 

Ehdottomuus. Mustavalkoisuus. Sinisilmäisyys. Voi kuinka usein nuo hallitsevat minua.

Yritän muistuttaa aika ajoin itselleni, että luonnonkosmetiikka ei ole ainoa totuus. Tai että se ei ole automaattisesti parempaa verrattuna synteettiseen kosmetiikkaan. Molemmissa on on omat helmensä ja sutensa. Lisäksi luonnonkosmetiikka - kuten muukin kosmetiikka - on bisnestä. Niin se vain on.


Haluaisin toki uskoa ja luottaa siihen, että yhtiöt, jotka tuottavat luonnonkosmetiikkasarjoja, tekevät sen täydestä sydämestään samalla puita halaillen, luontoa suojellen ja kirmaten luomupupujen kanssa niityllä auringon paisteessa. Mutta, on varmasti myös yhtiöitä, jotka tietävät luonnonkosmetiikan olevan in ja että se on hyvä tapa saada asiakaskuntaa, jos pakkauksen kylkeen laitetaan joku kiva ekosertifikaatti-logo. Ilmeisesti Ecocert-sertifikaatin saamiseen tuotteen tulee sisältää vähintään 95 prosenttia luonnollisia raaka-aineita (näin netistä luin). Tämä tarkoittaa sitä, että loput viisi prosenttia voivat olla mitä tahansa synteettisiä ainesosia. Eikä tuotteen tarvitse sisältää yhtään luomuviljeltyjä raaka-aineita (joillekin tämä on tärkeä huomio, ainakin mulle itselle).*




Olen siinä ymmärryksessä, että on olemassa yhtiöitä, jotka saavat tuon sertifikaatin rimaa hipoen - jotta voivat sitten kutsua tuotteitaan luonnonkosmetiikaksi - mutta sitten on taas Yhtiöitä, jotka tekevät enemmän kuin mitä tarvitsee täyttääkseen kriteerit (esim. on merkkejä, joiden valmistusaineista noin 95 % on luomua ja osin myös reilua kauppaa.). Omalla kohdallani olisi syytä muistaa, että sertifikaatin saaminen myös maksaa. Kaikilla pikkufirmoilla ei ole varaa maksaa sellaisia summia, vaikka heidän kosmetiikkansa täyttäisi kriteerit. Pelkkä sertifikaatti itsessään ei ole aina tae puhtaille raaka-aineille tai hyvälle tuotteelle. Mielestäni kuitenkin siitä voi saada hyvää osviittaa.

Kosmetiikan maailma on siis hyvin monisyinen ja mutkikas. Mutta ajattelen kuitenkin, että valitsemalla luonnonkosmetiikan, olen lähempänä oikeaa suuntaa. Pidän kuitenkin tärkeänä arvona, että oma kulutukseni on luonnolle ystävällisempää ja vähemmän saastuttavampaa kuin ostaessani “normaalia” kosmetiikkaa. Luin eräästä blogista, jossa blogin kirjoittajalta oli kysytty, luuleeko bloggari olevansa parempi ihminen, koska hän käyttää luonnonkosmetiikkaa. Hän oli vastannut, että totta kai. Itse en taas näe merkitystä sillä, olenko parempi vai huonompi ihminen, vaan pyrin tekemään asioita, jotka tuntuvat minusta hyviltä. Luonnonkosmetiikan käyttäminen on yksi niistä.

Oletko sinä luonnonkosmetiikan käyttäjä henkeen ja vereen vai käytätkö luonnonkosmetiikkaa lainkaan? Miksi tai miksi et? Onko yhtään sekakäyttäjiä? :)

 
P.s. Tämä aihe on niin LAAJA ja sitä olisi voinut pohtia vaikka miten monesta vinkkelistä, mutta päätin jättää tämän tähän, että joku jaksaisi lukea tämän tekstin loppuun. En ole sanonut vielä kaikkea sanottavaani, mutta loput tullee tulevien blogipostauksien ohessa. :)


*Luonnon raaka-aine = luonnosta peräisin oleva, kuten vaikka metsästä poimittu mustikka
Luomuviljelty = viljelty luonnonmukaisin keinoin esim. ilman torjunta-aineita

Postauksen kuvat osoitteesta: https://pixabay.com/fi/



keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kohti luonnonkosmetiikkaa tai sinnepäin

Ensimmäinen kosketukseni luonnonkosmetiikkaan tai sinnepäin oli Yves Rocher. Minä olin noihin aikoihin jotain neljäntoista, Yves aika reippaasti vanhempi, mikä ei estänyt ihastumasta eikä rakastumasta. Hän - tai se firma siis - mainosti tuotteitaan luonnolla ja luonnollisuudella. Yvesin soma pikku nassukka oli joka kosintakirjeen alareunassa nimikirjoituksen vieressä. Purkkien kannet olivat neliapilan muotoisia. Ensimmäinen Oikea Itse Ostettu Kosmetiikkatuotteeni oli mustikkavoide. Se oli mustikan väristä - tai sinnepäin - ja tuoksu oli aivan ihana. Tai sinnepäin. Oi, niitä aikoja!

*huokaus*

No, ne hajut alkoivat tökkiä sitten kuitenkin. Vähän niin kuin parisuhteessa, joka ei jotenkin vain enää toimi. Se, mikä alussa oli niin kiehtovaa ja iiihanaa, alkaakin kyllästyttää, tympiä ja ällöttää. Niin meillä Yvesin kanssa (rauha hänen sielulleen)  kävi. Mutta ihan sovussa erottiin, nou haart fiilings. Lämmöllä muistelen vieläkin jotain värivoidetta ja irtopuuteria - ne toimivat kivasti suhteemme loppuun saakka.

Jossain vaiheessa tuolloisen poikaystäväni sisko alkoi opiskella kosmetologiksi, ja siinä hötäkässä yvesit ja muut alempikastiset saivat viimeistään kyytiä. Kosmetiikan tuli olla laatua ja laadun tuli maksaa. Ei sillä, että olisin mitenkään vaikutuksille altis, mutta ehkä sen ajan tienesteillä -jotka olivat, jos mahdollista, nykyistäkin surkeammat - olisi voinut pysähtyä ainakin joidenkin ostoksien kohdalla hetkeksi harkitsemaan. Mutta nuo ovat jo vanhentuneita rikoksia, joten tikulla silmään ja sitä rataa.

Tässä vaiheessa lienee asiallista todeta, että ikäni ja siitä johtuvan kokemusmääräni vuoksi joudun hieman oikomaan mutkia tarinassani - ellei lukija välttämättä halua päätyä viettämään jäljellä olevia vuosiaan tämän postauksen parissa (ja päätin juuri, että ei halua). Toinen syy oikomiseen on se, etten yksinkertaisesti muista kaikkea. Suuria ja pienempiä mustia aukkoja avautuu sieluni maisemiin, vaikka kuinka pinnistelen.

Se, minkä muistan - vaikka mieluusti unohtaisin - oli vuosia vaivannut atooppinen ihottuma ja yliherkkyys lähes kaikelle niin sisäiselle kuin ulkoisellekin ärsykkeelle. Olin allerginen jopa avioliitolleni, minkä toteamuksen läppänä heitin ihotautilääkärilleni avioeron ja oireiden samanaikaisen hellittämisen vuoksi. Lekuri ei nauranut, vaikka huumorimiehiä muuten olikin. Sanoi, että todistetusti stressi vaikuttaa ihon kuntoon ja yliherkkyyksiin. Tästä on jo pian pari vuosikymmentä aikaa, eikä silloin vielä pidetty niin selvänä asiana useiden vaivojen psykosomaattisuutta kuin tätä nykyä. Osuinpa siinä vain mukanokkelaa leikkiessäni vahingossa naulan kantaan.

Testejä tehtiin, ja allergeeneja löytyi niin luonnollisista kuin luonnottomistakin aineista. Siinä yksi syy, miksi en lähde lyömään vetoa taivasosuudestani sen enempää kalliiden merkkituotteiden kuin luonnonkosmetiikankaan puolesta. Melkein mille tahansa kun voi olla allerginen tai aikaa myöten herkistyä. Sen sijaan uskon, että elämäntavoilla on ihon kuntoon suuri merkitys, mutta se, mikä on se Ainoa Oikea Tapa Elää, onkin asia toinen - tai onko sellaista. Ettäjotta olisiko kuitenkin niin, että se minkä itse kokee/alkaa kokea hyväksi, olisikin se oikea tapa, eikä suinkaan jonkun herkkänenäisen ja omanarvontuntoisen gurun suosittelema tai määräämä?

Voisiko ihon kanssa olla vähän sama juttu kuin tyytyväisenä erityisen pitkään eläneiden kohdalla: kun elää mahdollisimman rennosti itselleen mukavaksi  kokemallaan tavalla, elämästä nauttien,  tulosta tulee kuin itsestään? Ja että antaa muiden tehdä samoin, eikä otsasuoni pullistuneena saarnaa tutuille ja tuntemattomille, miten näiden tulsi elää. En ole koskaan kuullut tyytyväisestä vanhuksesta, joka olisi sanonut pitkän ikänsä salaisuudeksi tiukkapipoisuuden ja muiden ihmisten kontrolloinnin. Hupaisin "ikävinkki", jonka olen kuullut meni jotenkin tähän tapaan: "Pyörällä on aina ajanut ja ite olen omat kessuni kasvattanu." Sen toisen rinnalla joka kuului: "En ole koskaan ottanut miestä ristikseni." Monen muun ikäihmisen vinkit ovat todennäköisesti tasan päinvastaisia.

Vähän ehkä syrjähdin aiheesta, mutta pointtini lienee siinä, että ihoon pätee minulle sama periaate kuin elämään yleensä: täytyy ottaa itse selvää ja uskaltaa uskoa omaan kokemukseen. Tietysti kannattaa kunnella myös muita, mutta päättää silti itse. Yksi syy luonnonkosmetiikkafanittelulleni on se, että muissa tuotteissa on synteettisiä hajusteita tai muita synteettisiä ainesosia, joille olen erityisen herkistynyt. Päätokseeni rajata kosmetiikkaostokseni (ainakin pääosin) Luontoäidin valmisteisiin on vaikuttanut muiden tietämys ja testitulokset, jotka ovat linjassa oman kokemukseni kanssa. Tällä hetkellä toimii hyvin, mutta olen valmis kääntämään kelkkani ja takkini, jos huomaan ettei enää toimi ja että jokin muu toimii paremmin.

Näillä mennään nyt.


lauantai 15. elokuuta 2015

Ystäväkirja: Belle

Nimi(merkki): Belle

...koska: Rakastan kirjoja, viihdyn omissa maailmoissani, suhtautumiseni ulkonäkööni on huoleton ja minulla on (kuulemma) tapana inhimillistää esineitä. (Lähinnä hermostun niille silloin kun ne tarkoituksellisesti hyppelevät käsistäni tai asettuvat tielleni seisomaan.) Ja Kaunotar ja hirviö on lempi Disney-leffani.

Ikä: 29

Ihotyyppi: kuivahko, erityisesti talvella, semiherkkä, couperoottinen, reagoi yllättäviin tuotteisiin

Ihonhoitorutiinini: Sellaista ei juuri ole. Oikeasti. Kasvojen hoito on suhteellisen satunnaista. Kaikki riippuu aina siitä, pesenkö kasvot, sillä joka päivä en pese. (o_O I know!) Jos pesen, iho kuivuu kuitenkin sen verran, että silloin on pakko kosteuttaa jotenkin, vähintään kasvovedellä, mieluiten myös rasvalla. Ihoni myös tuntuu vaativan öljyä ollakseen tyytyväinen. Mutta aina ei jaksa.

Tämä tuppaa unohtumaan: No siis vähän kaikki, jos ei vielä käynyt selväksi. Ihoni ongelmat ovat kuitenkin loppupeleissä sen verran pieniä, että jos ei jaksa tai ei huvita, niin kaiken voi skipata. Mutta ei loputtomasti, ehkä. Pidän kuitenkin ihon hoidosta, joten jonkinlainen hoitorytmi löytyy, se vain ei ole säännöllinen.

Sääntö, jota rikon: Minä en heitä ripsaria roskiin kahden kuukauden käytön jälkeen. Enkä kolmen, enkä neljän. Yleensä käytän ripsaria niin kauan kuin sitä riittää tai kunnes sillä alkaa tulla huonoa jälkeä. En tiedä, pitäisikö tämän asian kanssa olla tarkempi, onko esimerkiksi silmätulehdusriski suuri. Mutta ei hemmetti soikoon, ei mun luonne kestä heittää menemään tuotetta, josta on käytetty ehkä neljäsosa.

Tätä ilman en voi elää: Hmm... paha. Jos nyt hammastahnaa ja deodoranttia ei lasketa, niin ei tule juuri mitään mieleen. Paitsi shampoo. Tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat saaneet päänahkansa vierotettua shampoosta, mutta minä en siihen pysty, vaikka pesuvälini onkin pitkä. 

Tätä ilman voin elää: Kulmakynä. Tummat kulmat löytyy jo omasta takaa. Mutta joskus voisi tietysti testailla.

Ihonhoitosloganini: Ota rennosti.

Paras ystäväni (=lempituotteeni juuri nyt): Kjaer Weisin Like Porcelain -meikkivoide

Käytän luonnonkosmetiikkaa, koska: Minun mielestäni ympäristöön ei tarvitsisi puskea ihan hirveästi kemikaaleja, eivätkä ne kuulemma tee välttämättä hyvää itsellenikään. Koska luonnonkosmetiikkavalikoima on nykyään jo niin laaja, en näe mitään syytä olla vaihtamatta siihen ainakin joidenkin tuotteiden kohdalla.

Ostopäätökseeni vaikuttaa: Käytännössä eniten tosiaan se, onko kyse luonnon- vai peruskosmetiikasta. Mutta sen lisäksi muiden käyttökokemukset, yleensä blogeista luettuina, ja ylipäänsä mielikuva. Siis brändi. Joo, olen ilmeisesti brändiuskollinen. 

Mistä pihistän: No suihkusaippua ei saa maksaa maltaita. Monen tuotteen kanssa makuni on muuttunut kalliimmaksi tai olen ainakin suostunut kokeilemaan jotain vähän hintavampaa.

Mihin satsaan: Tällä hetkellä eniten varmaan meikkeihin, erityisesti meikkipohjaan ja poskipunaan. Mikä on sinänsä hassua, sillä en kuitenkaan jaksa (tai ehdi) meikata läheskään joka päivä. Silti se on minulle tärkeää, enkä tuijota meikkiostoksilla hintaa. Ainakaan kauheasti.

Parasta minussa: Paksuhkot ja pitkät hiukset, luonnostaan tummat kulmat ja ripset. "Ja anna kun mä arvaan, sul on mahtava luonne!"

Ei niin hääviä: Karhea iho, leveät jalat, lyhyt kaula, negatiivinen asenne... :D

Etsin täydellistä: meikkipohjaa! Minulla ei tosin ole paljon peitettävää, tai tarkemmin sanoen mitään yksittäisiä virheitä ei ole paljoakaan, mutta silti. Couperosa-ihoni peittyy aika huonosti kuitenkin, silloin kun punoitus on valloillaan. Täydellinen meikkipohja on sävyltään oikea, peittää hyvin mutta näyttää luonnolliselta, tuntuu miellyttävältä, kestää koko päivän, on helppo levittää, kulkee mukana hyvin ja ja ja...

Kauneudenhoitovinkkini: Hyvinhoidettu iho on helpompi meikattava. (Trust me, I know.) Jos olet taipuvainen laiskuuteen, mutta haluaisit vähän piristää ulkonäköäsi, panosta johonkin yhteen asiaan ja luista muissa. Meikki, vaatteet, asusteet, hiukset... valitse joku, tee sen suhteen mitä jaksat, ja heti on vähän freesimpi olo. Aina ei tarvi olla kokonaan niin viimeisen päälle. 

perjantai 14. elokuuta 2015

Ystäväkirja: Mulan

Nimi(merkki): Mulan

...koska: Pukeuduin mieheksi ja menin isäni puolesta armeijaan sotimaan. Pukeutumistyylini ei ole sukupuolirajoittunut, olen leikannut hiukseni pitkistä lyhyiksi, ja harrastin armeijalle kehitettyä taistelulajia useamman vuoden. Ja Mulan on lempi Disney-leffani.

Ikä: 24 vuotta

Ihotyyppi: Akneiho, herkkä, rasvoittuva, epäpuhdas/sekaiho, vähän couperosaa

Ihonhoitorutiinini: Long story short: aamuisin kasvovesi, kauneusbalsami, AVST-voide, kosteusvoide ja mahdollisesti mineraalipuuteria. Iltaisin öljy+puhdistusvaahto (käytän monesti veden sijaan kasvoliinaa, jolla pyyhin kasvot), kasvovesi, kauneusbalmi, AVST, kostevoide/öljy esim. arganöljy. 2 krt/viikko kuorinta ja kasvonaamio. Poistan naamiot konjac-sienellä.

Tämä tuppaa unohtumaan: En unohda mielestäni mitään, mutta voisin käyttää konjac-sientä vähän aktiivisemmin kuin pari kertaa viikossa (se on laiskuutta, ei unohtamista).

Sääntö, jota rikon: En tiedä, kykenenkö edes rikkomaan sääntöjä? Säännöt ovat ystäviä, säännöt ovat turva, säännöt ovat tehty noudatettaviksi! Olen ehkä joskus sekoittanut kaksi kasvovoidetta keskenään, kun olen halunnut käyttää toisen jämät. Muuta en tähän hätään keksi. Paitsi nyt. Meikeissä. Olen käyttänyt yli vuoden vanhaa ripsaria. Miksi heittää jokin menevään, mikä vielä toimii? Nää parasta ennen päivämäärät pidättelevät mua melko vähän. Mutta ihonhoidossa en lähde kovin helposti sooloilemaan, mutta silmätulehdusriski ei paljon päätä paina (tiedoksi: silmätulehdussaldoni vuosin saatossa 0 [nolla].)

Tätä ilman en voi elää: Maailma olisi paha paikka ilman huulirasvaa (ja talvisin ilman käsivoidetta).

Tätä ilman voin elää: Silmänympärysvoide. Ostin just ihka ensimmäisen ihan kokeilumielessä. Siitä luultavasti sitten tulee raporttia. Mutta tähän asti oon pärjännyt ilman.

Ihonhoitosloganini: Ihosi paranee rakastamalla, ei vihaamalla.

Lempituotteeni (juuri nyt) / "Paras ystäväni": Tykkään niin monesta, että on vaikea valita! Mutta olen saanut luultavati eniten apua naamani kuntoon Environ AVST-voiteesta (ei tosin luonnonkosmetiikkaa) reilun puolen vuoden sisällä, joten ehkä sitten se. Uu, ja vartalotuotteista oon ihastunut Weledan Koivu kuorintavoiteeseen, se on ihana. <3

Käytän luonnonkosmetiikkaa, koska: Haluan vähentää itsessäni ja ympäristössäni kemikaalikuormaa. Luotan enemmän luonnon raaka-aineisiin kuin synteettisesti tuotettuihin -olenhan itsekin luonnon tuotos. Käytin murrosiässä vielä "normikosmetiikkaa" (lähinnä meikkiä) ja lopetin käytön mm. ihoni huonon kunnon takia. Myöhemmin aloitin luonnonkosmetiikan käytön -aivan- ihoni huonon kunnon takia. Lisäksi luonnonkosmetiikkaa ei ole testattu eläimillä (Suomessahan ei enää saisi myydä mitään kosmetiikaa, jolla eläimiä on testattu, mutta vitsi piilee siinä, että sitä ei valvo kukaan.)

Ostopäätökseeni vaikuttaa: Tuotteen toimivuus, ekologisuus/luomuus ja hinta. Enkä varsinaisesti pahastu, jos tuote on nätissä pakkauksessa.

Mistä pihistän: Käsivoide ei saa maksaa mansikoita. Kaikki rahani menevät kasvojeni hoitoon. ^^'

Mihin satsaan: Oikeastaan kaikkiin kasvojenhoitotuotteisiin. Tavoite olisi löytää itselle sopivimmat tuotteet ja jos joku halvempikin tuote toimii, mieluiten vaihtaisin sen siihen. Sitä ennen kuitenkin kokeillaan (ainakin lähes) kaikkea

Parasta minussa: Rasvoittunut iho vanhenee kuulemma paremmin kuin kuiva? Ehei, hmm... Hyvä hiusten väri. Vaikka tykkään vaihtelusta, ei tämä oma naturelliväri ole ollenkaan hullumpi ja värjäämättäkin pärjää.

Ei niin hääviä: Arvet ja näppylät kasvoissa.

Etsin täydellistä: Meikkivoidetta. Niin moni tahtoo kiiltää iholla enemmin tai myöhemmin. Lisäksi sen pitäisi olla samalla hoitava, peittävä, mutta luonnollisen näköinen.

Kauneudenhoitovinkkini: Onko sinulla kasvovesi, jolle olet allerginen ja jota et voi käyttää kasvoille, mutta vartalolle voit?  Tai kenties sellainen ei-niin-mieleinen, jonka kuitenkin haluat käyttää (nopeasti) loppuun? Jos et käy joka päivä suihkussa, mutta tykkäät käyttää vartalovoidetta usein, suihkuta kasvovettä vartalolle ja niin vartalovoide/-voi levittyy kuin suihkun raikkaalle iholle!

torstai 13. elokuuta 2015

Esittäytyminen: Pocahontas

"Kuuleee syydäntäääs, niin voit ymmärtää..."


Jokseenkin jotenkin tuohon suuntaan se on mennyt. Elämä. Pikkutytöstä saakka olen ollut  melkoinen idealisti, ja osa minusta on pitänyt kiinni syntymähippiydestään läpi vaikeiden vaiheiden, elämän myrskyjen ja mieltä järkyttäneen - ja yhä vain järkyttävän - maailmanmenon ja ihmisluonnon raadollisuuden (jonka ylä- ja ulkopuolella en itsekään ole). Samaan aikaan toinen osa minusta on katsonut ikääntyessään yhä useammin ja yhä turhaantuneempana meininkiäni päätään hitaasti pudistellen ja huokaisten: "Voiko tuo tosiaan ja tosissaan olla noin auttamattomana naiivi? Siis oikeasti?"

Voi se.

Ja niitä erilaisia minuuden puolia minusta löytyy vaikka millä mitalla, kuten itse kustakin - kurkistakaapa vain sinne pinnan alle ;) . Löytyy Tiukka-Tiinaa, Herkkis-Hiljaa, Kovanahka-Kallea jnejne...Vähäpätöisin heistä ei liene Mokahontas, joka sopisi ehkä paremminkin nimimerkikseni, mutta kun on tämä Disney-teema. Ja tietty olen tyytyväinen siitä, etten sentään ole Kokahontas, joksi poikani aikoinaan nimitti nimimerkkinäni olevan elokuvahahmon tämän ruvetessa "hallusinoimaan" puun juurella.

Olen John Lennonin ja George Harrisonin kasvattilapsi, olkoonkin, etteivät he itse olleet asiasta tietoisia. Tai ehkä olivatkin - minun ikäluokkani eli herkkiä varhaisnuoruuden vaiheita heidän vaiheitaan seuraten. Näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu kummalliselta: miten ihmeessä, kun ei ollut nettiä eikä somea eikä muutenkaan melkein muuta kuin kahen kanavan ratio ja mustavalkoiset uutiset? No, oli sentään Suosikki(ja joku kilpaileva lehti), ja se luettiin kannesta kanteen ja edestakaisin ennen kuin leikeltiin idolien kuvat seinille. Sieltä kai sitä sitten poimittiin idolien aatteet ja ajatukset tai ne pikemminkin lensivät otolliseen maaperään - ainakin minun kohdallani. Ylpeänä varhaisteininä kannoin neonoranssia koululaukkua, johon olin paksunnetuin kirjaimin (sen ajan must) kirjoittanut: "Make love, not war!".


Tuo Maken rakastaminen ei ollut sisällöllisesti ihan kaikilta osin selkeä juttu minulle eikä ilmeisesti sisaruksillenikaan, kun eivät siitä mitään sanoneet, eivätkä vanhempani onneksi (tai epäonneksi, miten vain) ymmärtäneet englantia. Kuten eivät kenekään muunkaan vanhemmat. Siispä sain elvistellä hienon laukkuni kanssa aina siihen saakka, kunnes se hajosi - toisn kuin hippianarkismini. Muut tulivat teinivuosiensa jälkeen järkiinsä, minä en. Sikälikin erikoista, että olen hyvin vaihtelunhaluinen ja kyllästyn nopeasti moniin asioihin. Perusjutut ovat kuitenkin perusjuttuja eikä niistä tingitä, näköjään.

Joogan löysin - tai se löysi minut - ollessani kolmentoista. Ruotsin opettaja roudasi kerran ruotsin tunnillemme nuoren jooginaisen direkt från Sverige kertomaan joogasta. Tämä olisi yhtä hyvin voinut puhua ulkoavaruuden äärimmäisen planeetan elinolosuhteista paikallisella kielellä - ihan yhtä outoa joogasta puhuminen siihen aikaan oli, puhumattakaan sen harjoittamisesta. Jos  meille olisi tuolloin kerrottu, että joskus tulee olemaan koknaisia joogaSALEJA, joiden seinät pullistelevat harrastajien määrästä, emme olisi hämmästykseltämme kyenneet edes nauramaan epäuskoisesti. En muista, olinko edes pätkääkään kiinnostunut asiasta, ennen kuin tuo nuori nainen katsoi suoraan minuun ja sanoi minun muistuttavan tosi paljon hänen hyvää ystäväänsä Ruotsissa. Peli oli pelattu siinä siunaamassa hetkessä numeroin jooga 6, Pee 0, ja niin minusta tuli joogi.

Jos joku erehtyy kuvittelemaan, että minusta tuli joogi, joka alkoi välittömästi vääntyä kaikkiin mahdollisiin asanoihn (yritin kyllä, kovasti), ja että olisin alkanut viettää rikkumatonta, alati puhdasta elämää puhtain ajatuksin, hän saa vapaasti pitää kuvitelmansa - se on ihan kiva kuvitelma. Totta se ei kuitenkaan ole. Olen luultavasti maailmankaikkeuden laiskin ja oikukkain joogi, mutta joogi kuitenkin. Tuosta vuosikymmenten taikaisesta lyhyestä kohtaamisesta alkoi minun pyrkimykseni kohti puhtaanpaa ja luonnollisempaa elämää. Ja näin pääsimme ilman pidempiä puheita kirjoituksia luonnon- ja luomukosmetiikan pariin - kyse on yksinkertaisesti loogisesta jatkumosta asialle, joka sai alkunsa kauan kauan (...kauankauankauan jne.) sitten. On monia yksittäisiä syitä sille, miksi tätä nykyä valitsen - jos mahdollista - luomun ja luonnonmukaisuuden myös kosmetiikassa, ja ne vaativatkin oman lukunsa ne. Mahdollisesti melko pitkän sellaisen.

Tässä kohtaa näihin tunnelmiin täältä luomukoneen ääreltä (ai, sori, sitä ei vielä ollakaan keksitty).

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Esittäytyminen: Belle

Hei, olen Belle! Olen Kasvokkain-blogiperheen isosisko.

Kun pikkusiskoni Mulan istahti muutama viikko sitten sohvalleni ja kertoi ideastaan aloittaa yhteisblogi, innostuin hetkessä. Kosmetiikasta on muodostunut yksi yhteisistä harrastuksistamme ja keskustelunaiheista, ja molemmat olemme viime aikoina olleet sekä kosmetiikan että kosmetiikkablogien suurkuluttajia. Ajatus blogista, jossa testailemme yhdessä tuotteita ja jatkamme juttua siitä mihin se edellisellä tapaamisella jäi, oli loistava. Meidän ihomme ovat lähes toistensa vastakohdat, minkä vuoksi kosmetiikasta keskustelu on yllättävän mielenkiintoista. Kun yhtälöön lisätään vielä äitimme herkkä ja ikääntyneempi iho, on tuotteiden yhdessä testailu aikamoisen antoisaa.



Oman ihoni tarina lyhyesti ja ytimekkäästi: varsin toimivasta pintaverenkierrostani huolimatta ja muutamia satunnaisia näppyjä lukuunottamatta ihoni on aina ollut erittäin hyväkuntoinen. Niin hyväkuntoinen, ettei sille ole tarvinnut tehdä mitään. Niin hyväkuntoinen, että en ole pahemmin tullut edes ajatelleeksi sitä. Niin hyväkuntoinen, että meikkivoiteen käyttö, silloin kun sitä nyt satuin laittamaan, oli aika näennäistä. Ja sitten... yhtäkkiä en enää ollutkaan kasteenraikas juuri ja juuri kaksikymppinen, vaan ihoni, lähemmäs kolmekymppinen, alkoi tuntua kuivalta ja karhealta. Ihan hyvältä se näyttää edelleen, mitä nyt couperosa on välillä vähän turhan vauhdissa, mutta tuntuu tukalammalta.

Koska ihoni ei ole minulle mikään suuri ongelma, ei sen kunto tule varmaan olemaan keskeisiä teemojani tätä blogia kirjoittaessani. Kosmetiikan suhteen minulle tällä hetkellä tärkeintä on fiilis. (Mikä tekee minusta tietysti jossain määrin helpon mielikuvamarkkinoinnin kohteen.) Niin no paitsi että... kasvojeni iholla on jotain mystisiä yliherkkyyksiä toistaiseksi kartoittamattomia ainesosia kohtaan, niin että eräs salapoliisityö on vielä kesken. Siitä saatatte kuulla vielä lisää.

Meikkaaminen ja ihonhoito noin yleensä ottaen ovat kuitenkin minulle pääasiassa omaa aikaa ja itseni hellimistä. Ja heti kun ne lakkaavat tuntumasta siltä, minä pidän tauon. En mitenkään päätä niin, mutta en vain silloin enää jaksa enkä muista. Palaan purnukoiden ääreen, kun rentous on tullut takaisin. Kun ne vain alkavat taas kutsua pariinsa.

En ole koskaan ollut mikään kosmetiikan suurkuluttaja. Nuorempana en juuri meikannut ja milloinkahan lie ostin ensimmäisen kasvorasvanikaan? Pahin hurahdukseni on melko tuoretta laatua, tosin nyt sitä on jatkunut jo parisen vuotta. Elämässäni on silti ollut myös aiemmin aikakausia, jolloin kosmetiikka on ollut jotain ihmeellistä ja ihanaa. Suurimmat nimet minun historiassani ennen nykyisyyttä ja luonnonkosmetiikan areenalle astumista ovat Yves Rocher ja Body Shop - ja voitte arvata mikä niissä eniten veti. Kyllä, tuoksut!


Tuoksut ovat minulle edelleenkin tärkeitä, mutta enää ne eivät ole ylivoimaisia tekijöitä kosmetiikkaharrastuksessani. Eteenkään siksi, että nenäni on vuosien myötä jotenkin herkistynyt enkä oikein kestä itselläni yhtään vahvempia tuoksuja tai perushajuvesien jotain yleistä kemikaalinhajua. En tiedä, mikä se on, en osaa kuvailla sitä, mutta kaikki normikempparin hajuvedet haisevat nokkaani pohjimmiltaan samalta, oli alkutuoksu mikä ja miten ihana hyvänsä. Ja Body Shopin hajuissa on joku Body Shopin haju, jokin mikä tuoksuu sieltä läpi aina samalta.

Onneksi hajuherkkyyteni rajoittaa vain omaa käyttöäni. Jos ympäristö ei hölvää ihan pulloittain hajusteita päälleen, muiden parfyymit eivät minua haittaa. (Harmi, että olemassa on myös vähän vähemmän onnekkaita ihmisiä.)

Yksi tuoksu, jota edelleen muistelen, on Yves Rocherin Shafali. En muista aivan tarkalleen, millainen tuoksu oli, enkä voi olla varma, että muistan ylipäätänsäkään oikein. Mutta muistan että rakastin sitä. Silloin joskus, niinpä niin, ehkä yksitoistavuotiaana. Juu, olin silloin parfyymifriikki. Yksi puoliksi haudattuja haaveitani on joskus päästä vielä nuuhkaisemaan Shafalia. Ja voi kun joskus löytäisin luonnonkosmetiikan piiristä vastaavan tuoksun!

Luonnonkosmetiikan parista on onneksi löytynyt uusia lemppareita. Eräs tuoksuva huulirasva on tullut paikkaamaan lukioaikana hävittämäni lempparin kaipuuta, (on jopa parempi), ja varsinaisista hajuvesistäkin on löytynyt yksi aivan huumaava. Näistä molemmista lisää sitten myöhemmin.

Koska minusta löytyy sekä hattarapäinen fiilistelijä, että tiukan analyyttinen syynääjä, tulen blogissa kirjoittamaan niin epämääräisiä tunnelmointeja ja muisteloita kuin yksityiskohtiin pureutuvia tuotearvosteluja.

Tervetuloa seuraamaan!


Piirrokset Pocahontasin käsialaa. Ethän kopioi luvatta. 

tiistai 11. elokuuta 2015

Esittäytyminen: Mulan

Hei vaan, olen Mulan ja Kasvokkain-perheen pikkusisko ja blogi-idean äiti!



Kirjoitan nyt teille minusta ja ihoni tarinasta. 


En enää muista aikaa, jolloin minulla olisi ollut puhdas ja kaunis iho. Tiedättekö: ei finnejä, mustapäitä, punotusta, arpia jne.? Akneni alkoi murrosiässä. Lohdutin silloin itseäni, että se onneksi lähtee ajan kanssa, tämähän on murrosikäisten juttu. Ikäväkseni olin väärässä ja nyt 24-vuotiaana olen edelleen näppylöiden ja muiden epäpuhtauksien uhri. Iho on toki ollut välillä paremmassa ja välillä taas huonommassa kunnossa, mutta aina on ollut finnejä. Aina.

Olisinpa saanut pennin jokaisesta kerrasta, kun onnistuin nyppimään/vahingossa raapaisemaan finnini auki julkisella paikalla. Mun näppylät vuotavat paljon verta ja oli aina noloa nousta koulussa pois pulpetin luota ja hakea paperia veren vuotoon ja yrittää painella sitä huomaamattomasti kasvoihin. Yläasteella yksi suurin syy meikkaukseni aloittamiseen oli epäpuhdas ihoni. Sen alle pystyin kätkemään edes pahimmat "sotkut".

Meikki ilmeisesti toimi, sillä en muista, että kukaan olisi koskaan sanonut mitään ihostani yläaste- tai lukioaikanani. Lopetin lukion lopulla meikkaamisen kokeeksi, jos se vaikuttaisi jotenkin myönteisesti ihoni kuntoon. Kävin myös muutaman kerran kasvohoidossa ja ostin kalliita ihonhoitotuotteita. Käytin niitä lähemmäs vuoden, ne eivät auttaneet. Noin vuosi sen jälkeen elämäntilanteeni muuttui äärimmäisen stressaavaksi ja ihoni vointi paheni ennestään.

En voinut hyvin, eikä voinut ihonikaan. Mutta vielä masentavampaa oli se, kun tuntemattomat(!) ihmiset tulivat kyselemään ihoni hoidosta/lääkityksestä ja antoivat neuvoja - siis ilman että kysyin.

En kuitenkaan koskaan mennyt lääkärille. Ehkä aina toivoin, ettei minun tarvitsisi. Eihän akneni ollut todellakaan pahimmasta päästä. Harmillinen kyllä, mutta sellainen, että pitäisi mennä lääkärille? Ei kai?

Päätin sitten kokeilla kaikkea muuta: ruokavalion muutosta, kookosöljyä, emäksistä kylpysuolaa, superfoodeja, itsetehtyjä naamioita, joogaa... Kokeiluissa oli yksi pikku ongelma: ne stressasivat ihan äärettömästi! Etenkin, kun kokeilin syödä pääasiallisesti luomuruokaa, joka olisi kasviruokaa, vähähiilihydraattista, maidotonta ja sokeritonta (valkoinen). Kävin jopa kumppanini kanssa metsässä metsästämässä minulle pakurikääpää, kun se kuulemma oli niin terveellistä (eli siis hyväksi myös iholle)! Näiden vuosien saatossa olen tutustunut enemmän ihooni, ja jos olen siitä jotain oppinut, niin tämän yhden ainoan asian: se ei siedä stressiä.

Siispä luovutin ja ajattelin, että kohtaloni olisi kulkea pussi päässä loppuelämäni ajan. Sain kuitenkin äidiltä ja siskoltani lahjaksi ihonkonsultaatio-lahjakortin Jolieen. Kävin siellä, jossa minulle suositeltiin tuotteita. Ostinkin niitä. Ja käytin. Ehkä jotain muutosta oli näkyvissä, muttei niin dramaattista, että olisin itse juuri mitään huomannut. Homma jäi taas. Ihan turhaa, niin varmaan ajattelin. Käyttöön kuitenkin jäi putsari, kasvovesi ja kosteusvoide. Ja joskus tein kuorinnan ja laitoin naamion naamaan. Mutten niin säännöllisesti.

Jokin minuun sitten iski viime syksynä. Ehkä vaihteeksi kyllästyin taas tähän p**kaan. Menin ja varasin itselleni kasvohoitoajan Jolie Spahan ja siellä olen käynyt nyt 1-2 kuukauden välein ja ostanut kosmetologin suosittelemia tuotteita. Rahaa on palanut ihan tolkuttomasti, mutta en välitä. Muutokset ovat tulleet hitaasti, mutta jotain pysyvää on näyttänyt tulevan: ihoni väri ei ole aikoihin ollut näin tasainen. Ja vaikka finnejä on, ovat ne vähentyneet. Lääkitystä en vieläkään halua, se on viimeinen keinoni.

Ns. aktiivisia näppyjä on verrattaen vähän ja ihokaan ei punoita yhtä pahasti kuin ennen


Tässä prosessissa, sen ikävyydestä huolimatta, parasta on ollut, että olen alkanut nauttia ihostani huolehtimisesta. Se ei ole enää samalla lailla taakka kuin ennen vaan omaa aikaa itseni kanssa. Olen oppinut pitämään siitä, että pidän itsestäni huolta. Ja olen samalla hullaantunut luonnonkosmetiikkaan. Nyt kun käyn säännöllisesti kasvohoidoissa, minusta tuntuu, että olen jonkun ulkopuolisen (kosmetologin) kanssa tässä projektissa mukana. Se heti tuo jotenkin lohtua ja toivoa tähän murheenkryyniini. Vaikka naamassa on vielä paljon parantamisen varaa, on ihana kuulla, kun joku sanoo, miten se on parempaan päin, vaikka itse se on niin kamalan hankala nähdä.

Ehkä joku päivä itsekin kykenen näkemään ihoni - ja itseni - kauneuden. Finneillä tai ilman. :)