maanantai 9. toukokuuta 2016

Ryppykriisi ja suurentavan peilin paradoksi

Kirjoittanut Pocahontas

Nyt tulee hard-core -tunnustus: pelkään rypyttymistä. Tai ehkä pelko on väärä sana, koska onhan tuo nyt ollut aina selvää, että edessähän se on ennemmin tai myöhemmin - jos siis aikoo pysytellä inkarnoituneena tässä ulottovuudessa kyllin kauan rypyttäytyäkseen. Sanat "inhoan" tai "vihaan" tuntuvat taas turhan vahvoilta.

Vihaan liian kovia ääniä tai sitä, että joku tyrkkii minua silloin, kun en ole siihen orientoitunut ja inhoan ällöttävyyksiä. Mutta siis, että ryppyjen ilmaantumista orvaskedelle? Ei nyt sentään. Kaipa tylsä ja lattea ilmaisu "en pidä tästä", kuvaa parhaiten tuntemuksiani. Tarkemmin ilmaistuna vielä: "en pidä tästä ollenkaan."

Kuva ei liity tapaukseen, mutta kyseessä lienee  jonkin sortin rypyttymisen estoyritys omatekoisin naamioin. Yksi niistä monista.








Kun tänä aamuna levitin poskilleni punaa hymyillen (koska aamu oli ihanan aurinkoinen ja toisaalta, jotta saisin punan leviteyksi juuri oikeaan kohtaan), suurentava peilini kertoi minulle sääliä tuntematta, että kasvoni ovat täynnä pienen pieniä ryppyjä ja sillä hyvä. Olisi tehnyt mieleni sanoa: "Älä kerro, älä kerro, kuvastin!" - mutta olisi se silti kertonut. Peili, joka oli näihin saakka ollut ystäväni "aikuisnäköni" vuoksi, muuttui hetkessä pahantahtoiseksi naapurin rouvaksi, jonka kanssa en halunnut läheisempään tuttavuuteen. Mokoma kyylä!

Miten niin hard-core -tunnustus? Tietenkin siksi, että arvomaailmani ollut aina (lue: suurimman osan eletystä ajastani) ryppy-, rasvasolu- ja ylipäätään realiteettiystävällinen. Olen aina liputtanut sisäisen kauneuden puolesta ilman happamuutta ulkoista kohtaan. Olen vain ollut kiinnostuneempi siitä, mitä on ihmisen sisällä kuin siitä, mitä on hänen pinnallaan. Ja olen yhä. Tuntuu tosi nololta hätkähtää omia ryppyjään, kun on puolustanut jokaisen muun näkemistä kauniina ryppyineen päivineen. Mistä siis moinen reaktio luonnollistakin luonnollisempaan asiaan?

Koska edellisten sukupolvien syyttely on paras keino sietää omaa rajallisuuttaan, tartun ensimmäiseksi siihen. Kun lähisukuni kokoontui lapsena ja teininä ollessani yhteen, ensimmäiseksi käytiin läpi kuka on lihonut (tai vanhentunut tai mitä tahansa ulkonäkökeskeistä). Opin varhain, että tämä se siis on se juttu tässä elämässä. Vaikka myös jo varhain aloin kyseenalaistaa "jutun" ehdotonta ykkössijaa maailmankaikkeuden arvojärjestyksessä, jonnekin selkäytimen tienoille tuo ajatus tai asenne tunnetasolla juurtui. Kun muu ulkopuolinen maailma rummutti samaa sanomaa - ei tosin sillä volyymilla kuin nykyään, koska kökömpi media - niin suggestiot (=ympäristön ovelasti syöttämät ja selviönä pitämät ehdotukset) tavoittivat alitajunnan väistämättä. Ja alitajuntahan meitä loppupeleissä ohjaa, eikä siinä likikään aina olla terveen järjen ja etiikan kanssa missään tekemisissä.

Ei auta kuin alkaa pitää peiliä vain ja ainoastaan ystävänä tietoisin suggestioin. Sen tehtävä on auttaa ripsiväriä osumaan sinne, minne pitääkin - ei arvostelemaan ripsiä. Eikä ryppyjä. Täytyy tietoisesti lajentaa hyväksyntää koskemaan ja koskettamaan itseä yhtä ehdottomasti kuin edellyttää sen koskevan ja koskettavan muita. Onhan se sentään edes jonkilaisen uskottavuuden edellytys, vai mitä?

PS. Sain Mulanilta äitienpäivälahjaksi kollageenipitoista seerumia ja voidetta , mikä ei liene ilkeämielinen vihjaus, vaan tosiasioihin perustuvaa hyväntahtoisuutta. Jo tulleita ryppyjähän se ei poista, mutta antanee lisäaikaa sopeutua tulevien syntyyn.







4 kommenttia:

  1. Heh, iteki katoin tässä pari päivää sitten, että ryppyjen alkuja löytyy. Minusta rypyt on kauniita. Ne kertoo siitä, että enää en oo se hukassa oleva lapsi/teini/nuori aikuinen, vaan että elämänkokemusta löytyy ja parhaat vuodet on edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauniita ovat minustakin. Mielenkiintoista on vain, miten syvässä jotkut lapsuudesta nousevat asenteet ovat - niin syvässä, että äkillinen säikähdys voi yllätää!

      Poista
  2. Mulla on otsalla pari ryppyä, jotka on selvästi syventyneet parin vuoden aikana. Silmissä toki harakanvarapaita nauraessa, mutta mun on pakko sanoa, että ikäisekseni olen todella rypytön. Ainoa mistä parhaiten huomaan on se, että maanvetovoima vetää naamaan alaosaa alaspäin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän yli kolmekymppinen ystäväni väittää, että hänellä on enemmän ryppyjä kuin minulla - jos niitä on, niin ovat todella kauniita, koska en ole pannut niitä ryppyinä merkille. Tietysti voisi ajatella asian johtuvan myös meikäläisen ikä---siis aikuisnäöstä, joka ei jokaista pientä yksityiskohtaa pistä merkille ;)

      Poista